Keskeneräiset

Nousen lattialta ja venyttelen jumiutuneita lihaksiani. Olen viettänyt pitkän tovin hankalassa asennossa eteisen lattialla viereiseen vessaan tulevaa allaskaappia kooten. Katselen aikaansaannostani. Runko ja molemmat vetolaatikot ovat kasassa. Lattialla lojuu avattuja pahvilaatikoita, puolityhjiä ruuvipussukoita ja kokoamisohjeita. Vielä pitäisi asentaa runko seinään ja metallikiskot kaappiin, laatikot, allas, hana ja bideesuihku. Ja seinälaatat, peili, ikkunalistat ja pyyhekoukut. Sen jälkeen voisi siirtyä maalaamaan eteisen seinää, asentamaan lattiaa ja kokoamaan liukuovikaapistoja. Hieraisen sormeni sivulla ruuvailun jäljiltä mollottavaa rakkoa ja huokaisen. On vielä niin paljon tehtävää ennen kuin saamme virallisen muuttoluvan uuteen kotiimme, ja tilat, jonne loppusijoittaa maallinen omaisuutemme yli neljän vuoden väliaikaisasumisen jälkeen. Iloitsen jokaisesta edistysaskeleesta, mutta aina välillä keskeneräisyyteen väsyy, ja silloin on vaikea suunnata katsetta tekemättömistä töistä siihen hetkeen, kun kaikki, jos Luoja suo, on valmista.

Samalla tavalla väsähtäneenä olen huokaillut myös omaa keskeneräisyyttäni. Ei näytä tulevan valmista, ei sitten millään, vaikka yritystä on takana jo kohta kolme vuosikymmentä. Ihmisenä, kristittynä - joitakin asioita ehkä oppineena, mutta silti - aivan alkutekijöissään. Edistymisen sijaan tunnen usein kulkevani taaksepäin. Lähimmäisen rakastamisessa, Jumalan kunnioittamisessa, kiinnostuksessa Raamatun sanaa kohtaan ja sen soveltamisessa omaan elämään, innossa ja rohkeudessa evankeliumin levittämiseen, kärsivällisyydessä, mielenmaltissa, nöyryydessä, kiitollisuudessa. Niin mielelläni kasvaisin kaikessa tässä, mutta huomaankin tulevani pienemmäksi. Yhä paremmin huomaan sen, mitä minulta näissä puuttuu. Ja siinäkin on jo ripaus omahyväisyyttä ja ylpeyttä. Niin mielelläni olisin jo valmis, täydellinen, puutteeton ja synnitön, Jumalan lain syytöksistä vapaa, vapaa aivan kaikesta, mikä tuottaa surua, vaivaa ja ahdistusta. Sen sijaan näen itsessäni joka päivä Paavalin kuvaaman toisen lain, joka sinnikkäästi tuottaa surua, vaivaa ja ahdistusta; syntisyyteni, joka roikkuu minussa kuin pahemmanlaatuisesta läheisriippuvuudesta kärsivä takiainen, ei vain helmassa huomaamatta vaan ihan joka puolella piikitellen.

Tärkeää onkin, että tuntee syntinsä. Silloin näkee itsensä oikeassa suhteessa pyhään Jumalaan, ja tietää tarvitsevansa Hänen armoaan. Silti näihin ajatuksiin jumiutumisessa on riskinsä. Epätoivoisuus syntisyydestään kun on jo epäluottamusta Jumalan voimaan, epäuskoa. Tällä kaltevalla pinnalla taas kerran astellessani satuin ottamaan ikkunalaudalta käteeni pienen Luottamus sydämessä -päivyrikirjan, jossa on Lutherin mietteitä pieninä katkelmina. Käänsin esille uuden sivun, jossa luki: "Perkele syyttäköön meitä kaikkein huonoimmiksi ihmisiksi. Siitä huolimatta olemme vanhurskaita." Nämä ravisuttavat sanat karistivat yhdessä hetkessä kaikki minua pitkään kiusanneet takiaiset irti. Lutherin sanat muistuttivat minua siitä, miksi olen kokonaan Jumalan enkä enää kiusaajan oma. Jeesus on itse ottanut minut omakseen ja pitää minut omanaan. Hän on vanhurskauttanut syntisen. Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Ei Hän halua minun vajoavan epätoivoon keskeneräisyydestäni murehtien, saati sitä, että yrittäisin itse tehdä itseni valmiiksi ja täydelliseksi, Jumalan asumukseksi kelpaavaksi. "Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina", Hän huutaa. "Tulkaa kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon! Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon! Katso, uudeksi minä teen kaikki!" Ei Jeesus vaatinut tiettyä valmiusastetta eikä edes kysynyt minulta muuttolupaa päästäkseen sisimpääni asumaan. Salatulla tavalla, jopa tietämättäni ja pyytämättäni, Hän toimii Raamatun sanassa, kastevedessä ja ehtoollisessa vaikuttaen uskoa, toivoa ja rakkautta. 

Jälleen kerran saan levätä teoistani. Enkä sittenkään jää laakereilleni lepäämään ja synteihini makaamaan, vaan Eläväksitekijäni sanat saavat vaikuttaa minussa armon seurauksena uutta eloa: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä. Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on teille Kristuksessa anteeksi antanut." (Ef. 4: 31-32) Tämä kohta on usein muistuttanut minua keskeneräisyydestäni. Oli hämmentävän helpottavaa oivaltaa, että ei tämä todella omin voimin onnistu, mutta Jumala on läsnä sanassaan ja vaikuttaa sen, mitä Hän siinä sanoo. Jumalan lahjoittama Pyhä Henki ei lepää, vaan vaikuttaa ja luo sydämessäni ja elämässäni vanhan tilalle jatkuvasti uutta. Jumala itse ottaa kaiken pahuuden pois ja antaa sen sijaan ystävällisyyttä, hyväsydämisyyttä ja anteeksiantavaisuutta. Mitä hyvää minussa on, se on varmasti Jumalan lahjaa, ja sitä saan käyttää lähelläni olevien ihmisten hyväksi.

On suurta Jumalan armoa, että on saanut kuulla evankeliumia, Raamatun ihania lupauksia armosta. Ne pitävät pään pinnalla silloin, kun syntisyys uhkaa painaa epätoivon suossa uppeluksiin. Mikä voisikaan silloin olla helpottavampaa kuin muistaa: Kristus on jo tehnyt kaiken minun puolestani, se riittää. Kun näen Jumalan lain valossa syntisyyteni, Jumala näkeekin Kristuksen; ja Kristuksessa kaikki on jo valmista - keskeneräisessäkin.

Ja ne takiaiset - ne eivät pääse taivaaseen.

Armosta on puhetta myös uusimmassa Luterilainen-lehdessä, jonka voit lukea täältä.

Siunattua pian alkavaa mikkelinpäivää armollisen Luojamme enkeleiden varjeluksessa.

Credo

Tapahtui meillä tänään:

Meillä on poikien kanssa tapana sytyttää iltapalan lopuksi tuohus, rukoilla ja lukea Raamatun tekstistä lapsille sopivan mittainen kohta. Olemme käyneet Uudesta testamentista pikku hiljaa läpi evankeliumit, ja nyt oli vuorossa Apostolien tekojen 3. luku. Pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun luin Pietarin ja Johanneksen pyhäkköön menemisestä ja ramman parantumisesta Jeesuksen nimessä. Lopetimme jakeeseen 11: 
"Ja kun hän yhä pysyttäytyi Pietarin ja Johanneksen seurassa, riensi kaikki kansa hämmästyksen vallassa heidän luoksensa niin sanottuun Salomon pylväskäytävään."
"Pyytämään nimmareita", tokaisi vanhempi tenavamme virnistäen.
Selitin, etteivät Pietari ja Johannes halunneet itselleen huomiota, vaan tämä ihme tapahtui ainakin osittain sen takia, että se, mitä Pietari seuraavaksi kertoisi Jeesuksesta, saisi huomiota.
"Ja sitten he jakaisivat nimmareita", jatkoi poika vielä.
Ajattelin suunnata ajatukset siihen, miten itse olisimme suhtautuneet ihmetekoihin ja kysyin:
"No mitä jos Jeesus olisikin elänyt nykyaikana, eivätköhän ihmiset olisi tulleet häneltä pyytämään nimmareita ja ottamaan valokuvia hänestä."
Keskustelu kääntyikin hieman eri suuntaan mieheni kommentoidessa:
"Ja tiedemiehet olisivat tutkineet häntä monin eri tavoin ja todenneet -- "
" -- että hän onkin ihan tavallinen ihminen, eikä siksi mitenkään ihmeellinen", ehdotin.
" -- tai että hän on tieteen ulkopuolella, eikä hän siksi ole olemassa", jatkoi mieheni.
"Mutta onhan hän", totesi siihen asti hiljaa istunut nuorempi poikamme, ja sai meidät muut vaikenemaan. Niin spontaanisti ja pienillä sanoilla kuului pienen poikamme uskontunnustus.

Iltarukoukseni tänään:
Rakas Jeesus, kiitos kaikista ihmeteoistasi.
Kiitos siitä, että olet antanut meille sanasi kautta uskon Sinuun,
Sinun totuutesi, pyhyyteesi, armoosi ja rakkauteesi.
Kiitos Pyhästä Hengestä, jonka kautta olet
puhaltanut meihin synteihimme kuolleisiin elämän
ja annat meidän parantuneen ramman lailla lähteä liikkeelle
kiittämään ja ylistämään Sinua hyvistä teoistasi
ja samalla levittämään hyvää sanomaa Sinusta ympärillämme oleville.
Liikuta meitä, avaa sydämemme ja huulemme ja rohkaise meitä, 
että tunnustaisimme uskomme sanoin ja teoin, Sinun kunniaksesi.