Uskotko hyvän tekemiseen?

Viime päivinä mediassa on ollut paljon puhetta kirkosta, uskosta ja seurakuntavaaleista. Oma viikkoni alkoi yllätyksellisen valoisasti, kun kuuntelin erään valtakunnallisen radiokanavan juontajan kertomusta viikonloppuna olleista ristiäisistä. Harvemmin muilla kuin kristillisiä ohjelmia lähettävillä kanavilla kuulee juontajan puhuvan myönteiseen sävyyn Jumalasta, kasteesta Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, ristinmerkin tekemisestä ja lapsen pääsemisestä Jumalan suojiin. Hymyilytti, kun joku aidosti kertoi tämän olevan tärkeää ja koskettavaa.

Samana päivänä erään toisen valtakunnallisen radiokanavan juontaja oli suorassa lähetyksessä eronnut Suomen ev. lut. kirkosta vastalauseena kirkon uudistuksia ja suvaitsevaisuutta vastaan haraaville änkyröille.

Eroakirkosta.fi-sivustolla on ollut muitakin aktiivisia kävijöitä viime aikoina. Selityksiä ev. lut. kirkosta eroamisille on tällä kertaa etsitty mm. Päivi Räsäsestä, ev. lut. kirkon työntekijöiden osallistumisesta seksimessuille ja seurakuntavaalien tehomainonnasta. 

Itse katselin eilen seurakuntavaalien mainoksia paikallislehdestä mietteliäänä. Usko hyvän tekemiseen. Siinäpä mainoslause. Enpä tunne ketään, joka ei uskoisi hyvän tekemiseen, siihen, että hyvää tekemällä voi saada jotain hyvää aikaiseksi. Mutta miksi se on nostettu ev. lut. kirkon mainoskampanjassa pääasiaksi? Toisessa mainoksessa tv-julkkis sentään puhuu myös armosta. Sanoo, että se on vieläpä kirkon tärkein sanoma. Mutta että armo olisi sitä, että kirkko näyttää suuntaa ihmisoikeuskysymyksissä? 

 

Lehdessä oli monta sivua ev. lut. kirkon seurakuntavaltuustoon ja -neuvostoon ehdolla olevien kuvia. Seurakunnan hiljaiset. Ilon kirkko - SDP ja sit. Rakkauden ja ilon kirkko - SDP. Yhdessä matkalla. Peruskristityt. Kok. ja sit. Armon Vihreät. Tulkaa kaikki. Vihreät niityt. Samassa veneessä - poliittisesti sit. Nuoret aikuiset. Partiolaiset. Kaikkien kirkko. Kokoomusryhmä.

En ymmärrä, miten juuri ne, jotka kovaan ääneen toitottavat, ettei uskontoa saa sekoittaa politiikkaan, sekoittavat niin innokkaasti politiikkaa uskontoon ja seurakuntien toimintaan. Surullista, että yhteisten asioiden hoitamisen lähtökohtana on se, että ajattelemme asioista eri tavalla kuin nuo toiset. Kuulutko sinä meihin vai muihin? Tavoitteiden selkeä ilmaiseminen ja eteenpäin vieminen on tietysti hyvä asia. 

Kokoomuksen ja sitoutumattomien ryhmä oli laittanut lehteen omankin mainoksen. "Yhteiskunnan perusta on koti ja perhe, jossa toteutamme arjen kristillisyyttä. Oman uskonnon opetus antaa arvopohjan elämälle. Kirkko on avoin eri tavoin ajatteleville ja uskoville ihmisille." Kristillisyyden toteuttaminen. Suvaitsevaisuus. Heikommista vastuun kantaminen. Lapsi- ja nuorisotyö. Talouden hoitaminen. Toimintatapojen uudistaminen. Avoimuus uudistumiselle. Usko. Hyvän. Tekemiseen.

Surettaa. Missään ei mainita kristinuskon päähenkilöä. Puhutaan vain meistä itsestämme ja siitä, mitä me voimme tehdä toisillemme. Hyvän tekeminen on tietysti kristittyjenkin velvollisuus ja uskon seurauksena myös ilo, ja vastuun kantaminen tärkeää seurakunnissakin. Mutta muistelen Paavalin sanoja korinttolaisille: "Minä olin päättänyt olla teidän tykönänne tuntematta mitään muuta paitsi Jeesuksen Kristuksen, ja hänet ristiinnaulittuna." (1. Kor. 2: 2) 

Joku on joskus sanonut, että jos kristinuskosta ottaa pois Kristuksen, ei jää mitään jäljelle. 

Mitä hyvää jää, jos uskomme vain hyvän tekemiseen, mutta emme suurimpaan Hyväntekijään, joka antoi itsensä ja henkensä meidän vuoksemme? Mistä vuotaa se kaikki hyvä, jos ei ristiinnaulitusta, joka vuodatti verensä sovittaakseen kaiken pahuutemme? Miten voisimme tehdä mitään todellista hyvää ilman häntä, joka on Rakkaus?

Kunpa ev. lut. kirkossakin saisi olla esillä se todellinen hyvä, mikä synnyttää ja vahvistaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Se, mitä Jumala itse on tehnyt ja tekee. Olisi niin paljon hyvää jaettavaksi Raamatun sanassa, kasteessa ja ehtoollisessa. Näiden ihanien lahjojen kautta saamme vastaanottaa hyvää, ja siitä kumpuaa myös oikea, Isällemme ja lähimmäisillemme mieleinen hyvän tekeminen. "Me rakastamme, sillä Hän on ensin rakastanut meitä." (1. Joh. 4: 19)

 

Sota ja rauha lapsen silmin

Miten lapset osaavatkin aina yllättää?

Tavallista villimmän päivän jälkeen hiljennyttiin lukemaan iltahartautta. Isompi viikari ehdotti: "Äiti, sä voisit saada meidät kuuntelemaan tarkemmin, kun kyselisit meiltä taas kysymyksiä tuosta hartaudesta sen jälkeen." Ei mikään pöllömpi ajatus. Näin sovittiin. 

Keskustelu ja kysely alkoi kuitenkin jo ennen hartautta, kun rukoiltiin yhdessä. Kiitettiin kavereista, leikkimisestä ja koulusta, uuden oppimisesta. Rukoiltiin, että Jeesus antaisi meille synnit anteeksi, varjelisi meitä ja antaisi meille Pyhän Henkensä kautta uskoa ja rakkautta sydämeen. "Varsinkin niille, jotka ovat eronneet", totesi pienempämme vieressäni vakavan näköisenä. "Ja niille, jotka on sotien keskellä ja joilla ei ole ruokaa. Jossain voi olla pommien iskuja. Mä kuulin, kun niin sanottiin tänään radiossa." Äitinä en voinut kuin olla hiljaa mielessäni pahoillani siitä, että eroamiset ja pommi-iskut ovat jo tulleet osaksi vielä niin pienen eskari-ikäisemme maailmankuvaa ja sanavarastoa, vaikka ollaan parhaamme mukaan pyritty välttämään tällaisten aikuisten asioiden ruotimista lasten läsnäollessa. Puhuttiin, että näin surullisesti voi olla, ja että me voidaan rukoilla, että Jumala varjelee niitä, jotka ovat eronneet, ja jotka ovat sotien keskellä, ja voidaan pyytää, että Jumala antaa heille uskon Jeesukseen ja vie taivaaseen. Muisteltiin, että jumalanpalveluksessakin rukoillaan, että Jumala antaisi rauhan ihmisten ja eri maiden välille, ettei olisi sotia. Jumala ei halua, että ihmiset tekisivät toisilleen pahaa vaan rakastaisivat toisiaan. Tähän isompi jatkoi: "Mä rukoilin Jumalalta, ettei Suomeen tulisi sotaa ennen vuotta... 3000. Eikä sisällissotaakaan." "Mikä se sisällissota on?" tiedusteli pienempi. "Että yhden maan sisällä soditaan ja tapellaan. Jotkut on eri mieltä asioista ja siksi tulee sota", päätteli isompi. Puhuttiin siitä, että Suomessakin on ollut näin silloin, kun isomummut ovat olleet lapsia, ja isoveli muisti samalla isän näyttäneen Särkänniemeen mennessä sellaista paikkaa, jossa oli ollut punaisten ja valkoisten taisteluita. "Miksi sitten voi tulla sellainen sisällissota?" kysyi pienempi. Isompi vastaili äidin kanssa, että jossain maassa voi olla vaikka kaksi joukkoa, jotka ovat tosi eri mieltä asioista, ja voi olla, että molemmat haluavat vaikka niin kovasti päättää itse asioistaan, ettei yhdessä toimiminen onnistu, vaan lopulta tulee sota. Jompi kumpi pojista totesi, että toiset voi olla vaikka tosi kateellisia toisille, ja siitä se sota syntyy. Mietittiin sitten, että taidetaan kaikki olla jollekulle kateellisia - ja äitikin sai eläväisen muistutuksen omasta kateudenvihreästä hetkestään päivemmällä. Palattiin takaisin rukoilemaan ja kiitettiin siitä, että Jeesus on meidän puolestamme elänyt niin, ettei ollut koskaan kateellinen toisille, vaan halusi kaikille hyvää. Pyydettiin, että hän antaisi meille meidän kateellisuudenkin anteeksi ja antaisin meille uskon ja sen kautta kiitollisen mielen siitä, mitä toisilla on. Pyydettiin myös rauhaa tähän maailmaan ja meidän sydämiin.

Iltahartauden tekstiksi olin valinnut Lutherin Yksin armosta -hartauskirjasta kohdan, jossa oli katkelma Paavalin kirjeestä Timoteukselle: "Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän." (1. Tim. 1: 15-16 KR 1992 -käännöksen mukaan) 

Lutherin selityksen lukemisen jälkeen kyselin: "Ollaanko me syntisiä?" (Juu) "Kuka on suurin syntinen?" (Kaikki ihmiset, minä itse) "Kuka on pelastanut meidät syntiset?" (Jeesus) "Pelastutaanko me sen takia, että ollaan kilttejä (Ei) vai sen takia, että Jeesus antaa meille sen lahjaksi?" (Juu. Ei molempia) - Ensin Jumala antaa meille uskon Jeesukseen ja synnit anteeksi. Uskon kautta Jumala antaa meille myös halun tehdä hyviä tekoja, mikä ei kuitenkaan ole se syy, minkä takia päästään taivaaseen, vaan se syy on aina Jeesuksen teot, ei meidän. Ja vielä kyselin: "Onko Jeesus antanut meidän kaikki synnit anteeksi?" (Juu) "Ollaanko me Jumalan lapsia?" (Juu) ja "Päästäänkö me taivaaseen?" (Juu)

Varjelkoon Jumala meidän pienten ihmisten uskoa! Herättäköön hän uskon kautta myös vilpitöntä, lapsenomaista rakkautta kaikkia läheisiä ja kaukaisempiakin ihmisiä kohtaan. Siunatkoon hän kaikkia niitä, jotka tarvitsevat hänen apuaan - niitäkin, jotka eivät vielä ymmärrä hänen apuaan tarvitsevansa. Herra siunatkoon meitä jokaista nyt ja aina.