Laumaelämää

Aina välillä uusien tuttavuuksien kanssa jutellessa tulee puheeksi myös kirkkoon ja seurakuntaelämään liittyvät asiat, ja samalla se, että en kuulu ev. lut. kirkkoon. Huimista kirkostaeroamisprosenteista huolimatta suurin osa suomalaisista on edelleen ns. kansankirkon jäseniä, ja tästä normista poikkeaminen herättää uteliaisuutta. Onhan vähemmistöihin kuuluminen niin kovin in nykypäivänä. Se, että kuulun pienenpieneen vähemmistöryhmään, joka ei edes ole kansankirkon sisäinen joukkio, vaan aidosti itsenäinen kirkko, kuitenkin hämmästyttää: Miksi ihmeessä noin? Olen usein vastaillut kysymykseen, mikä meidät erottaa ev. lut. kirkosta. Lapsena puhuin kavereille naispappeuskysymyksestä, vanhasta raamatunkäännöksestä ja vanhasta virsikirjasta. Teininä pidin uskonnontunnilla opettajan pyynnöstä esitelmän, jossa vertailin kirkkomme ja ev. lut. kirkon suhtautumista Raamattuun, yksin armosta -opetukseen ja roomalaiskatoliseen kirkkoon. Viimeksi vastasin "Mitä te sitten korostatte?" -kysymykseen kertomalla, että meillä syntiä sanotaan reilusti synniksi ja armo saa olla oikeasti vapauttava armo. Armonvälineillä on suuri merkitys, koska niiden kautta saadaan ottaa vastaan Jeesuksen ristinkuolemallaan ansaitsemat lahjat. Lisäksi olemme yhtenäinen kirkko verrattuna ev. lut. kirkkoon, jonka sateenvarjon alle on kokoontunut monta hyvinkin eri tavoin opettavaa ryhmää. Vaikka olen hionut vastauksiani jo vuosia, silti aina tuntuu, että jotain tärkeää jää kuitenkin sanomatta. Rukoukseni onkin, että voisin vastauksellani kirkastaa kysyjälle Kristusta ja hänen ihanaa työtään ja rakkauttaan meitä kohtaan, enkä jäisi kuvailemaan joitakin irrallisia yksityiskohtia. Melkein kaikkiin vastauksiini olen myös kuullut vastaväitteitä, usein siitä, että onhan tuollaista ev. lut. kirkossakin. Ja varmasti onkin paljon hyvää, joskin paljon myös sellaista, minkä pitäisi kovasti hiertää kirkossakävijän sandaalissa. Olen usein päässyt lisäksi kertomaan kysyjälle kirkkomme toiminnasta eri paikkakunnilla. Kerran sain ystävältäni hieman hämmentävän kommentin, että on kunnioitettavaa, kun jaksan säännöllisesti ajaa lähes tunnin matkan Helsinkiin asti jumalanpalvelukseen - lähempänä kun ei sellaista ole meillä viikottain tarjolla. Ja onhan siinä oma vaivansa, kuin myös muissa seurakuntiemme pienuuteen liittyvissä oheishankaluuksissa. Aina ei ole ollut helppoa perustella edes itselleen, miksi pysytellä pienessä porukassamme. Siihen on kuitenkin tarkemmin ajateltuna monta hyvää syytä, ja yksi, josta ei pääse yli eikä ympäri.

Lapsena kävin kirkossa, seurakuntiemme yhteisillä juhlilla ja leireillä äitini mukana. Monesti hangoittelin vastaan, mutta tiedostin silti samalla, että kyseessä on jokin sellainen asia, josta on hyvä pitää kiinni. Kotoa muutettuani aloin käydä kirkossa itsenäisesti. Perheellistyneenä olin pitkään ainoa nuori aikuinen paikallisseurakuntamme harmaahapsisempien aktiivien joukossa. Lauloimme vanhoja virsiä, luimme vanhaa raamatunkäännöstä, käytimme vanhaa liturgista kaavaa ja rukoilimme vanhoja rukouksia. Vanha pastori saarnasi. Mikä minut piti kaikessa tässä vanhanaikaisessa mukana, rakkaat perinteetkö? Eivät, vaan se, mitä vanha pastorimme niiden kautta välitti meille. Hän saarnasi selkeästi ja nuorellekin ymmärrettävällä tavalla syntisten armahdusta ja Kristuksen sovitustyön voimaa. Taskussaan kolikoita kilistellen hän julisti meille Jumalan ansaitsematonta armoa ja antoi omaksemme Jumalan Pojan äärettömän arvokkaat teot. Vanhuksen koukistunein sormin hän jakoi parantavaa uuden elämän ehtoollista. Siinä oli syy, miksi pysyin mukana, miksi en lähtenyt hakemaan vihreämpiä niittyjä moninaisten kirkollisten aitojen takaa, ja miksi olen saanut vuosien varrella iloita yhä uusien seurakuntiimme liittyneiden nuorten aikuistenkin seurasta. Syy on se, mitä saamme. Se pitää mukana ja kutsuu mukaan yhä uudelleen.

"Minun lampaani kuulevat minun ääntäni", sanoo Jeesus. Hän on antanut korvat kuulla, missä hänen äänensä kaikuu. Se ei ole oma taitomme, vaan Jumalan lahjaa, tuleehan usko kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17). Tämän takia uskovia on aivan varmasti siellä, missä Jumalan sanaa julistetaan täydellä teholla ja selvästi, sekä tuomitsevaa lakia että vapauttavaa evankeliumia. Toisaalla se sana kuuluu selvemmin, toisaalla sitä peittää ihmisten omien ajatusten ja tulkintojen ääni. Raamattu on kuitenkin kokonaisuus - se tarvitaan kokonaan kertomaan meille, mitä pelastukseemme tarvitaan. Siihen ei saa lisätä mitään omaa, eikä siitä saa ottaa mitään pois (vrt. Ilm. 22:18-19). Tämän vuoksi on ihan oleellisen tärkeää kuunnella jatkuvasti tarkasti seurakuntansa opetusta ja peilata sitä Raamatun sanaan: heijastaako opetus Jumalan koko sanaa. Toisaalta - miten kiitollisia saisimmekaan olla siitä, mitä kaikkea seurakuntamme saarnaaman puhtaan Jumalan sanan kautta saamme!

"Minun lampaani kuulevat minun ääntäni." Nämä Jeesuksen sanat olivat mielessäni taas tänään aamulla, kun mietin itsekseni seurakuntaamme, kirkkoamme, sen opetusta, yhtenäisyyttä, tulevaisuutta, omaa paikkaani seurakunnassamme, omaa ikuisuuttani. Koin lähes samaa lohdutusta kuin lapsena lukiessani Johanneksen evankeliumista näitä ihania Jeesuksen sanoja: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni." Tämä totuus ei pala tulessakaan. Aikuisen järjellä miettiessäni olin taas ehtinyt unohtaa, että Jeesus on luvannut pitää omistaan huolta. Hyvä paimenemme tuntee laumansa, ihan jokaisen hajallaan olevan laumansa lampaan. Hän ei tahdo, että yksikään joutuisi ikuisesti eroon luotaan. Hän kutsuu ja ohjaa vihreille laitumille, sanansa ja sakramenttiensa hoidettaviksi, vahvistumaan hänen armossaan. Jeesuksen suojissa olemme turvassa, oli meitä sitten paljon tai vähän ja olivatpa ajatuksemme mahdollisuuksistamme sanan levittämiseen miten mahtavat tai vaatimattomat tahansa. Enkä osaa edes kuvitella sitä joukkoa, jonka Jeesus kerran kutsuu kaikista ilmansuunnista luoksensa: "Tulkaa, minun isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti." (Matt. 25: 34) Hänen laumassaan, hänen omanaan, pääsen minäkin ahtaasta portista perille Kotiin.

Psalmi 115:

1 Älä meille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia armosi ja totuutesi tähden.

2 Miksi pakanat saisivat sanoa: "Missä on heidän Jumalansa?"

3 Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikinä hän tahtoo, sen hän tekee.

4 Mutta heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa.

5 Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe.

6 Niillä on korvat, mutta eivät kuule, niillä on nenä, mutta eivät hajua tunne.

7 Niiden kädet eivät koske, niiden jalat eivät astu, ei tule ääntä niiden kurkusta.

8 Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka turvaavat niihin.

9 Israel, turvaa Herraan-hän on heidän apunsa ja kilpensä.

10 Te, Aaronin suku, turvatkaa Herraan-hän on heidän apunsa ja kilpensä.

11 Te, Herraa pelkääväiset, turvatkaa Herraan-hän on heidän apunsa ja kilpensä.

12 Herra muistaa meitä ja siunaa, hän siunaa Israelin sukua, hän siunaa Aaronin sukua,

13 hän siunaa niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin.

14 Herra lisätköön teitä, sekä teitä että teidän lapsianne.

15 Te olette Herran siunatut, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.

16 Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisten lapsille.

17 Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei kukaan hiljaisuuteen astuneista.

18 Mutta me, me kiitämme Herraa, nyt ja iankaikkisesti. Halleluja!

Rakastettuna

"Olenko minä sinulle rakas, rakastatko minua?", kyselen jälleen kerran. "Olenko sinulle rakas, vaikka olen näin kelvoton, epäröin, kompuroin, erehdyn? Rakastatko sittenkin, Jumalani, Herrani?"

Vastaatkin kysymällä: "Olenko minä sinulle rakas?" Hämmästyn. Voiko tämä olla armollisuutta, sitä, ettei meiltä vaadita mitään pelastukseemme? Vaaditaanko sittenkin?

"Olenko minä sinulle rakas?" kysyt yhä. "Uskotko minuun, onko sinulla Pyhä Henki ja Hänen synnyttämänsä rakkaus minuun? Oletko kastettu, oletko omani? Uskon kautta sinulla on omanasi kaikki, mitä minulla on: armo, rakkaus, pyhyys, ikuinen elämä. Isän rakkaus minun kauttani. Olet varmasti minulle rakas. Kelvoton kyllä, mutta rakas."

"Rakasko, varmastiko?" kyselen yhä, kunnes muistan: "Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin." Sinä armahdat suurintakin syntistä, minuakin. Mutta miksi? Koska olet sovittanut syntini, rakastanut minua kuolemaan asti, vienyt mukanasi ristille kaiken sen, mikä minua nytkin painaa, vienyt hautaan asti, sinne jättänyt ja tuonut mukanasi voiton kaikesta pahasta. Epäonnistumisistani, epätoivostani, epäuskostani. Rakkaudettomuudestani. Ei minulla ole rakkautta, sinulla on. Yllin kyllin, koko maailmaa varten. Eikö sitten minuakin. "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. -- Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa. -- Hänen haavojensa kautta me olemme parannetut." Ja rakastetut. Rakastetut rakastamaan.

Rukoilen psalmin 51 sanoin:

"Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. -- Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin. Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet. Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni, pyyhi pois kaikki minun pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle jälleen autuutesi ilo, ja tue minua alttiuden hengellä. -- Herra, avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi. Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää."