Vaikkei kuluneella viikolla mäkeä päässytkään laskemaan, laskeuduttiin paastonaikaan kuitenkin, pääsiäistä odottamaan.
Paastonaika on viime vuosina ollut minulle hieman hämmentävää aikaa. En oikein tiedä, miten suhtautua paastoamiseen. Lapsena
otin aina ilon irti pääsiäisen odotuksesta. Nytkin olen bongannut
lähimarketista ensimmäiset pääsiäismunat, pupukarkit ja mämmilaatikot. Ja laskiaispullat. On kuitenkin jotenkin kornia, että paastonajasta tulee aina ensimmäiseksi mieleen syöminen ja herkut. Ortodokseilla asia on päinvastoin: he vähentävät herkuttelua tavoitteellisesti vähän kerrallaan pääsiäisen lähestyessä, kunnes mieli on keventynyt kohoamaan taivaisia iloja kohti. Ja ruumis toisaalta paastonajan päätteeksi niitä ihania pashaherkkuja kohti.
Paastonaika hämmentää luterilaista herkkusuuta. Nautin hyvästä ruuasta ja viinistä kuin kunnon Lutherin seuraaja ainakin. Ruumiinrakenteeltanikin muistutan enemmän veli Marttia kuin selleri-porkkanamehulla herkuttelijaa. En oikein osaa, enkä haluaisikaan, paastota.
Paastonajassa ei kuitenkaan ole tarkoituksena vain kärvistellä ylimääräisiä kiloja ja herkkuja vältellen (tai jälkimmäisiä odottaen), vaan seurata Raamatun sanan mukana Kristusta kärsimystiellään. Toisia ylimääräisten syömisten vähentäminen voi auttaa ajattelemaan, mistä kaikesta Kristus luopui meidän vuoksemme, ja suuntaamaan ajatukset ajallisista iloista niihin taivaallisiin lahjoihin, joita Jeesus kärsimisensä ja kuolemansa kautta antoi meille uskossa omistettaviksi. Ja vaikka en varsinaisesti paastoaisikaan vähentämällä syömisiäni, kutsuu paastonaika myös minua luopumaan jostakin; päästämään irti omista synneistäni ja laskemaan ne Kristuksen ristin juurelle. Siinä on oikea paikka kaikille ylimääräisille kuormille. Onhan Jeesus jo ottanut ne omakseen - meiltä kokonaan pois.
Miksi sitten tuntuu, että parhaimmillaan paastoamisen kuuluisi olla askeettisuutta, ankaraa hartauselämää ja kilvoittelua yhä pyhemmän kristityn merkkipaalulta toiselle? Tällaisessa veli Lutherkin oli aikanaan mestari, ja miten hän nyt puhutteleekaan paastonajan kysymyksiä pohtivaa uskonsisartaan vuosisatojen takaa:
"Jaak. 3:2: Monessa kohden me kaikki hairahdumme.
Olen usein neuvonut, että on opittava tarkasti erottamaan elämä opista. Oppiin kuuluu se, että uskon Kristukseen tekojani, kärsimystäni ja kuolemaani minäkään pitämättä sekä palvelen lähimmäistäni antaen sen mennä mikä on mennäkseen. Elämään taas kuuluu se, että teen tietyllä tavalla ja noudatan sitä ja tätä. Elämä ei ole läheskään niin tähdellinen kuin oppi. Vaikka elämä ei olisikaan niin puhdas, oppi saattaa kuitenkin olla, ja elämääni voidaan kärsivällisesti sietää. Tekopyhämme eivät kuitenkaan opeta näin. Parhaat ja korkeimmalle kehittyneet heistä saarnaavat ainoastaan ankaraa elämää. He asettavat katseltavaksemme sellaisia esikuvallisia pyhiä, jotka ovat tehneet ihmeellisiä tekoja. Näin he johdattavat ihmiset välinpitämättömiksi opista. Helpommin ei voi kansaa vietellä kuin kauniinmuotoisella elämällä. Jätä siis elämä tänne maan päälle, mutta korota oppi hamaan taivaaseen. Oppi on alati sama, aivan puhdas ja täydellinen, elämä sen sijaan voi tulla paremmaksi. Soisinpa mielelläni, että elämäni kohentuisi, mutta se ei ota onnistuakseen. Elämä ei elinaikanamme tulekaan opin mittaiseksi. Melkein jokaisen Raamatun esittämän pyhän elämään on sekaantunut paljon puutteita ja heikkoutta."
Tämä on totta myös omassa elämässäni - uskonelämässänikin. Riipun itsekkäästi kiinni ajallisissa iloissa ja kiemurtelen kuunnellessani rippisaarnaa, joka osoittaa syntisyyttäni. Paastonaikanakin. Tällaisen karun syntisäkin puolesta Jeesus kuitenkin tuli maailmaan elämään, kärsimään ja kuolemaan. Juuri syntisyyteni vuoksi tarvitsen Häntä. Evankeliumissaan Jeesus antaa minulle armonsa, ehtoollisessaan puolestani kärsineen ruumiinsa ja pyyhkii verellään pois syntini. Hänen kuolemaansa muistaessani saan elämän, ja hänen ylösnousemuksensa voima nostaa minutkin kerran taivaiden taivaisiin.
Omat teot eivät vie taivaaseen, vaan Kristus. Siinä on paastonajan ja pääsiäisen ilouutinen ja ykkösopinkohta minulle, sinulle, ja ihan jokaiselle.
"Mä elän laupeudesta
ja armon antimista.
En ansainnut mä autuutta,
se tuotiin taivahista.
Tää lohdutus on ainoa:
mä elän laupeudesta.
Sua Jeesus, kiitän ainiaan,
sä hädästä mun nostit.
Joit vihan kalkin katkeran
ja verelläs mun ostit.
On autuuteni sinussa:
mä elän laupeudesta.
Sua ylistän, oi Jumala,
nyt täällä murheen maassa,
vaan kerran valkovaatteissa
sun luonas kunniassa
saan siellä iät veisata:
Mä elän laupeudesta."
Sanat: Philipp Friedrich Hiller 1762
Suomennos: Simo Korpela 1903
Melodia: Richard Faltin 1903
