Ajatuksissa

"Koska me siis olemme uskosta vanhurskaiksi tulleet, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta,

jonka kautta myös olemme uskossa saaneet pääsyn tähän armoon, jossa me nyt olemme, ja meidän kerskauksemme on Jumalan kirkkauden toivo.

Eikä ainoastaan se, vaan meidän kerskauksenamme ovat myös ahdistukset, sillä me tiedämme, että ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä,

mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä, ja koettelemuksen kestäminen toivoa;

mutta toivo ei saata häpeään; sillä Jumalan rakkaus on vuodatettu meidän sydämiimme Pyhän Hengen kautta, joka on meille annettu." Roomalaiskirje 5: 1-5

Valoa ja varjoa

Olemme viime aikoina viettäneet aikaisempaa enemmän aikaa mökillämme, joka sijaitsee samalla tontilla kuin keskeneräinen talomme. Arkisin ajamme yleensä suoraan työ- ja hoitopäivän jälkeen poikiemme kanssa mökille. Sieltä on pienen peltotien kautta juuri sopiva kävelymatka tämänhetkiseen kotiimme, joten välillä lähdemme illan hämärtäessä autoilun sijaan kävelemään kotiin päin. Pojistamme on hauskaa valaista reittiä taskulampulla, tutkia lumen sulaessa paljastuneita kuoppia ja vesilätäköitä ja juoksennella etsimässä milloin koiran, milloin hevosen tai traktorin tai kengän jälkiä. Usein puolimatkan jälkeen minut velvoitetaan valaisijamestariksi ja pojat pääsevät vapaammin seikkailemaan.

Poikien touhuja taskulampun valokeilassa seuratessa tein kerran mielenkiintoisen havainnon. Oikeastaan olen saman asiaan huomannut jo lapsena, kun teimme sisarusteni kanssa hämärässä huoneessa pienen lampun valossa jännittävän näköisiä varjoja seinälle. Keksimme, että jos käden laittaa ihan lampun lähelle, seinälle muodostuu valtavan suuri varjo. Toisaalta kun kättä kuljetti valosta poispäin kohti seinää, varjokin pieneni ja tuli epäselvemmäksi. Sama ilmiö näkyi poikien leikkejä valaistessa. Kun olin taskulampun kanssa aivan poikien takana, heidän eteensä muodostui pitkä ja tarkkarajainen varjo. Kun he juoksivat kauemmaksi, varjo pieneni, kunnes sitä ei enää erottanut muusta hämärästä. 

Sillä hetkellä pimeyden ympäröimänä tajusin jotain uutta Jumalasta ja Hänen sanansa valosta. Ilman valoa ei ole varjoja. Ilman Jumalan sanasta löytyvää lain valoa minäkään en näkisi syntisyyttäni, sen todellista synkkyyttä. Joskus kyselin uskovalta ystävältäni surullisena, johtuuko se omasta lisääntyvästä syntisyydestäni vai Jumalan rakkaudesta, että näen syntisyyteni yhä tarkemmin ja kipeämmin. Hän vastasi sen johtuvan Jumalan rakkaudesta, jolla Hän vetää minua lähemmäs itseään. Mitä lähempänä ihminen on Jumalaa (valoa), sitä suurempana hän näkee syntisyytensä (varjonsa). Jos etääntyy Jumalasta, ei lopulta enää erota omaa pimeyttään maailman muusta hämärästä. Toisaalta Jumala rakastaa meitä ja antoi Jeesuksen sovittaa kaikki syntimme. Jumalan sanasta löytyy myös tämä valoisa ilosanoma, joka kääntää meidät katsomaan synkästä varjostamme poispäin ja kirkastaa meille Jumalamme armolliset kasvot.

"Herra, siunaa meitä ja varjele meitä.
Herra, valista (kirkasta) kasvosi meille ja ole meille armollinen.
Herra, käännä kasvosi meidän puoleemme ja anna meille rauhasi.
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Aamen."

Koti on siellä missä sydän on

Tämä lause on vuosia sitten koristanut eräälle kihlaparille antamaani lahjaa. Saman lauseen olen kaivertanut mieheni lahjaan muistoksi silloin, kun hän vielä teki reissutöitä ja oli useita kuukausia vuodesta ulkomailla. Lause palasi mieleeni taas tänään, kun hieman haikeana ajelin kotiin päin. Olemme asuneet jo useamman vuoden sukulaistemme luona. Ratkaisun piti olla väliaikainen oman talomme rakentamisen ajaksi, mutta elämän käänteissä tämä asumistilanteemme on pitkittynyt. Oman kodin kaipuu on välillä ollut musertava. Samalla olen kuitenkin voinut yhä varmemmin ajatella, että todellinen kotini on siellä, missä sydämeni on. Mieheni ja lasteni luona, ystävieni luona, seurakunnassa, taivaallisen Isäni kodissa.

”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen  valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minäkin olen. Ja mihin minä menen – tien sinne te tiedätte.” (Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa)

Läheskään aina suurin kaipaukseni ei kuitenkaan ole ollut taivaskaipuu. Usein näkymän taivaasta on peittänyt ylipitkäksi kasvanut tämän elämän huolten ohdakepelto. Maallisiin on ollut minunkin mieleni (Fil. 3: 18-19). Olen ollut huolissani siitä, miten voin jaksaa elämäni kiperien ja kipeidenkin kysymysten keskellä. Toisaalta olen miettinyt myös sitä, voinko pitemmän päälle pysyä uskossa, jos tunnen sydämessäni katkeruutta menneestä ja epävarmuutta tulevasta. En ole osannut aina nähdä kaiken keskellä, kaikkia huoliani ja syntejäni varmasti voimakkaampana, Vapahtajaa ja hänen lempeitä kasvojaan. Aina en ole osannut tuntea Hänen käsivarsiaan, jotka eivät väsy, niin kuin minä, vaan jotka varmasti jaksavat kantaa. Eräänä iltana oman epävarmuuteni syvästi tuntien kirjoitin muistiin näitä ajatuksiani ja äänettömän rukoukseni: 

”Vaikka en aina näe tai tunne sitä, että Sinä tiedät kaiken, Sinä pysyt siitä huolimatta kaikkitietävänä. Oma epävarmuuteni ei voi estää sitä, että kaikki on kuitenkin Sinun hallinnassasi, ja että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Sinua. Herrani, sinä tiedät kaiken, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Vaikka uskoni, toivoni ja rakkauteni onkin niin heikkoa, että en niitä todellakaan aina itse näe, Sinä tunnet omasi ja pidät heikosta huolen. Kehen muuhun voisinkaan turvautua kaikessa uskon ja elämän epävarmuudessa? Sinä olet varma toivo, Sinä, ei kukaan eikä mikään muu. Mikä olen minä, Sinun edessäsi – ja kuitenkin sinä huolehdit minustakin! Kiitos, Jeesus, turvapaikkani…"

Tässä on minun kotini, se ihana ja pysyvä. Oma Kotini.