Tämä lause on vuosia sitten koristanut eräälle kihlaparille antamaani lahjaa. Saman lauseen olen kaivertanut mieheni lahjaan muistoksi silloin, kun hän vielä teki reissutöitä ja oli useita kuukausia vuodesta ulkomailla. Lause palasi mieleeni taas tänään, kun hieman haikeana ajelin kotiin päin. Olemme asuneet jo useamman vuoden sukulaistemme luona. Ratkaisun piti olla väliaikainen oman talomme rakentamisen ajaksi, mutta elämän käänteissä tämä asumistilanteemme on pitkittynyt. Oman kodin kaipuu on välillä ollut musertava. Samalla olen kuitenkin voinut yhä varmemmin ajatella, että todellinen kotini on siellä, missä sydämeni on. Mieheni ja lasteni luona, ystävieni luona, seurakunnassa, taivaallisen Isäni kodissa.
”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minäkin olen. Ja mihin minä menen – tien sinne te tiedätte.” (Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa)
Läheskään aina suurin kaipaukseni ei kuitenkaan ole ollut taivaskaipuu. Usein näkymän taivaasta on peittänyt ylipitkäksi kasvanut tämän elämän huolten ohdakepelto. Maallisiin on ollut minunkin mieleni (Fil. 3: 18-19). Olen ollut huolissani siitä, miten voin jaksaa elämäni kiperien ja kipeidenkin kysymysten keskellä. Toisaalta olen miettinyt myös sitä, voinko pitemmän päälle pysyä uskossa, jos tunnen sydämessäni katkeruutta menneestä ja epävarmuutta tulevasta. En ole osannut aina nähdä kaiken keskellä, kaikkia huoliani ja syntejäni varmasti voimakkaampana, Vapahtajaa ja hänen lempeitä kasvojaan. Aina en ole osannut tuntea Hänen käsivarsiaan, jotka eivät väsy, niin kuin minä, vaan jotka varmasti jaksavat kantaa. Eräänä iltana oman epävarmuuteni syvästi tuntien kirjoitin muistiin näitä ajatuksiani ja äänettömän rukoukseni:
”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? Ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minäkin olen. Ja mihin minä menen – tien sinne te tiedätte.” (Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa)
Läheskään aina suurin kaipaukseni ei kuitenkaan ole ollut taivaskaipuu. Usein näkymän taivaasta on peittänyt ylipitkäksi kasvanut tämän elämän huolten ohdakepelto. Maallisiin on ollut minunkin mieleni (Fil. 3: 18-19). Olen ollut huolissani siitä, miten voin jaksaa elämäni kiperien ja kipeidenkin kysymysten keskellä. Toisaalta olen miettinyt myös sitä, voinko pitemmän päälle pysyä uskossa, jos tunnen sydämessäni katkeruutta menneestä ja epävarmuutta tulevasta. En ole osannut aina nähdä kaiken keskellä, kaikkia huoliani ja syntejäni varmasti voimakkaampana, Vapahtajaa ja hänen lempeitä kasvojaan. Aina en ole osannut tuntea Hänen käsivarsiaan, jotka eivät väsy, niin kuin minä, vaan jotka varmasti jaksavat kantaa. Eräänä iltana oman epävarmuuteni syvästi tuntien kirjoitin muistiin näitä ajatuksiani ja äänettömän rukoukseni:
”Vaikka en aina näe tai tunne sitä, että Sinä tiedät kaiken, Sinä pysyt siitä huolimatta kaikkitietävänä. Oma epävarmuuteni ei voi estää sitä, että kaikki on kuitenkin Sinun hallinnassasi, ja että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Sinua. Herrani, sinä tiedät kaiken, sinä tiedät, että olet minulle rakas. Vaikka uskoni, toivoni ja rakkauteni onkin niin heikkoa, että en niitä todellakaan aina itse näe, Sinä tunnet omasi ja pidät heikosta huolen. Kehen muuhun voisinkaan turvautua kaikessa uskon ja elämän epävarmuudessa? Sinä olet varma toivo, Sinä, ei kukaan eikä mikään muu. Mikä olen minä, Sinun edessäsi – ja kuitenkin sinä huolehdit minustakin! Kiitos, Jeesus, turvapaikkani…"
Tässä on minun kotini, se ihana ja pysyvä. Oma Kotini.
Tässä on minun kotini, se ihana ja pysyvä. Oma Kotini.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti