Viikossa leirinuotiokitaristiksi

Toteutin tänä viikonloppuna monivuotisen haaveeni ja hankin itselleni akustisen kitaran. Säestämistä olisi tarkoitus alkaa harjoitella. Rockwayn "Viikossa leirinuotiokitaristiksi" -nettikurssi osuisi kyllä ihan mahtavasti tähän saumaan (viiden päivän päästä olen menossa kirkkomme aikuisten raamattuleirille), ja yhden kompin kävinkin jo opettelemassa. Soinnuissa onkin sitten vähän enemmän veivaamista. Muuten olen tähän mennessä lähinnä tutustunut kapineeseen, opetellut käyttämään viritysmittaria ja vähän näppäillyt joitakin melodioita korvakuulolta. "Pieni tytön tylleröinen" -lastenlaulusta vaihdoin samassa sävellajissa kauniilta kuulostaneeseen Siionin kanteleen lauluun "Lennä kuin lintunen vuorille". Eipä ollut tunnelmassa paljoa valittamista, kun istuin ilta-auringossa pihan portailla ja kitara soi.

"Lennä kuin lintunen vuorille
synti kun murhetta tuopi.
Autuuden lähteellä riemuitse,
ah, virvoituksen se suopi.
Kiiruhda, vaara sua piirittää,
Jeesuksen turvihin riennä.
Paina sä helmaansa hellään pää,
rauhan Hän rintaasi tuo,
kun syntisi anteeksi suo.

Lintunsa tahtoo Hän suojella,
kyynelten vuotaa ei anna.
Lapsensa hällä on muistossa,
sen saat sä mieleesi panna.
Vuorille saat sinä kiiruhtaa,
vaikka on raskahat taakkas.
Jeesuksen luokse nyt tulla saat,
on Hän sun ystäväsi:
Hän kuoli sun puolestasi."

Sanat ja melodia: Mary Stanley Dana Shindler 1873, 1874
Suomentaja: Johan August Gottlieb Hymander 


Uuteen viikkoon ehtoollisjumalanpalveluksen, ihanan evankeliumin ja muidenkin iloisten uutisten virkistämänä,
Outi 
 

Kohti kokonaista

Teen töitä läpi kesän, ja huima viiden päivän loma heinä-elokuun vaihteessa antaa vielä odottaa itseään. Elämässämme on nyt paljon muutakin menoa ja meininkiä, ja kaikki yhdessä tuntuu välillä tällaisesta rauhaa rakastavasta ihmisestä kuin minusta melkoiselta pyöritykseltä. Taas hektisen työviikon jälkeen olikin rentouttavaa suunnata kotimatka moottoritieltä kohti yhä pienempiä maalaisteitä, kiireestä hidastamiseen, vauhdista rauhoittumiseen. Puolimatkassa käännyttyäni sivutielle tuntui ihanan luontevalta nostaa käsi ratista otsalle, sydämen kohdalle, olkapäille, siunata tuleva vapaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja pyytää Jumalaa puhdistamaan ajatukseni, tunteeni ja tekoni kaikesta viikon ja tämän päivän aikana kertyneestä "kuonasta", ja ohjaamaan kaikkea tekemistäni ja olemistani tahtomaansa suuntaan. Samalla tulin ajatelleeksi kristillisyyden fyysistä, näkyvää puolta, sitä puolta, mikä toisinaan tuntuu sormenpäissä tai sydämessä, maistuu suussa, kuuluu puheessa, näkyy elämässä. Joskus ajattelin, että ristinmerkkien tekemisessä on jotain sellaista, mitä en pitänyt oikeana, farisealaista oman ulospäin näkyvän uskonnollisuutensa korostamista tai taikauskoista ulkoisiin eleisiin luottamista. Pikku hiljaa olen alkanut yhä vahvemmin ymmärtää, ettei usko voi eikä sen tarvitse asua vain sydämessä, vaan se saa tulla mukaan koko elämään. En voi uskoa vain päälläni, vain ajatuksissani, teoriassa. Oikea usko näkyy, saa näkyä - ja oikeastaan se ei edes voi olla näkymättä - myös ulospäin. Ei uskoaan pysty eriyttämään niin, että se tulisi esille vain tietyissä tilanteissa ja vain tietyillä tavoilla. En voi olla kristitty vain sunnuntaisin jumalanpalveluksissa, ja muulloin ja muualla olisin jotain muuta. Kotiin päin ajellessani mietin, että vanhemmuuden kanssahan on aivan samoin. En ole äiti vain silloin, kun olen kotona lasteni kanssa, vaan pysyn vanhempana joka hetki, töissä, harrastuksissa, ystävien kanssa, mitä teenkin. En voinut olla hymyilemättä huomatessani, että autossanikin turvaistuimet, jäätelöpaperit ja takapenkille unohtuneet sarjakuvat muistuttavat äitinä olosta silloinkin, kun olen yksin liikkeellä. Vanhempana saan kokea, tuntea, ajatella, ihailla ja tehdä monenlaista. Enkä ole äiti vain ajatuksissani, vaan äitiys näkyy arkipäivässäni, tekemisissäni, puheissani, arvovalinnoissani, elämäni kaikissa asioissa, näissä blogikirjoituksissakin. Vanhemmuus - ja usko - ovat niin kokonaisvaltaisia asioita, että jos sellaisen lahjan on saanut, se vaikuttaa ja näkyy. Sisäistä rauhaa, turvallisuuden tunnetta, läheisyyttä, yhteisöllisyyttä, epätietoisuutta, pelkoa ja rohkeutta, kasvun paikkoja, velvollisuuksia ja rutiineja, arkista puurtamista, iloisia juhlia, menneen muistoja ja tulevaisuuden toivoa. Ja miten suuresti tarvitsen Vapahtajan armoa, sekä vanhempana että uskovana!

"Rakas Jeesus, siunaa vanhemmuuttani ja anna sen muistuttaa, miten täyttä elämää Sinä annat meidän elää, sekä perheessä että uskovina, seurakunnan jäseninä. Meillä on paljon tehtävää, ja joskus elämän pyöritys tai tekemättömien töiden määrä väsyttää meidät. Anna meidän muistaa, että meidän ei tarvitse vanhempina eikä kristittyinä pärjätä yksin. Saamme pyytää Sinulta ja toisilta ihmisiltä apua kysymyksiimme ja väsymyksiimme. Sinä olet väsyneen lepopaikka ja uusien voimien lähde, niinhän olet sanassasi luvannut. Kiitos, että rakastat meitä ja pidät meistä kokonaisvaltaisesti hyvää huolta. Kiitos myös siitä, että herätät sydämessämme kiitollisuutta kaikista hyvistä lahjoistasi, niistäkin, jotka välillä uuvuttavat. Sinun luonasi saamme levätä kaikista töistämme ja laskea jalkojesi juureen kaiken sen, mikä meitä painaa. Kerran pyyhit lopullisesti pois kaikki kyyneleemme, rikkonaisuutemme ja syntiemme jäljet, ja saamme elää ehjinä ja vapaina luonasi kirkkaudessa ikuisesti. Ylistys Sinulle kaikista lahjoistasi, rakas Vapahtajani."

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua
ja valaiskoon sinulle armolliset kasvonsa.

Rakkaudella, Outi

Pennies from Heaven

 
Miten helposti rukoillessa tuleekaan ajatelleeksi, etten minä nyt näin paljoa voi pyytää - tai näin pientä.

Miten helppoa onkaan periaatteessa ajatella, että Jumalalle on kaikki mahdollista - mutta käytännössä, tässä asiassa, minun kohdallani, mitenhän on?

Miten helposti "Tapahtukoon Sinun tahtosi" kääntyykin epäilykseksi: "Onkohan tämä Sinun tahtosi?"

Miksi en muistaisi lupaustasi: "Herra antaa sinulle ylen runsaasti hyvää" ja sanojasi: "Älä pelkää, usko ainoastaan!"

Miksi en katselisi ympärilleni ja näkisi, kuinka valtavilla siunauksilla olet ympäröinyt meidät!

Miksi keskittyisin miettimään murheitani ja sitä, mitä minulta puuttuu, kun voin rukouksessa jättää kaiken sen 
Sinun huoleksesi ja ottaa kiitollisuudella vastaan ne runsaat lahjat, joita annat meille pelkästä armostasi, 
rakas Isä, joka päivä!

Kasvukipuja

Kieroon kasvaneita, huomaan hymyileväni. Minä ja nuo. Istun viltin päällä nurmikolla ja nautin kesän tuoksusta. Viereisessä heinikossa nököttävät voikukat kerälle kiertyneinä kuin auringonpiston saaneet. Ehkä niitäkin on elämä vähän rytyyttänyt, ajattelen. Iskivät päänsä tarpeeksi monta kertaa kiveen puskiessaan maan alta kohti valoa. Vähemmästäkin menee pää pyörälle. Ovat jääneet kiertämään kehää itsensä ympäri - ja kuitenkin varret saavat kasvaa kohti taivasta.

Onpa omakin pää kopsahtanut järjen kiveen kerran jos toisenkin uskonasioita miettiessäni. Samaa kehää kierrän yhä uudelleen: Minäkö kävisin uskovasta, tällainen kieroon kasvanut kristitty? Minäkö sain uutta voimaa Raamatun sanasta ja ehtoollisesta, kun heti taas tiuskin ja loukkaannuin toisen sanoista? Miten minua voisi kutsua Jumalan lapseksi, kun omien vanhempieni lapsena olemisessakin on vielä niin paljon opeteltavaa? Minussako asuu armonvälineiden lahjojen kautta elävä Jumala, kun olen edelleen tällainen syntisäkki?

Eikä sitä millään voi kieltääkään. Minussa asuu synnin sairaus. Ei se minusta pois lähde, vaikka kuinka kurottelisin kohti taivasta. Juureni ovat syvällä maassa, synnin juuret, kunnes tulen maaksi jälleen, sillä maasta minä olen. Mutta siinäpä se onkin, se juju. Tuo minä. Juuri tänään aamulla näihin minäminä-ajatuksiin törmäillessäni pamautin pääni raamattuleiriltä tuliaisiksi tuomaani tienviittaan. Se osoitti minusta kohti Jeesusta. Ja siinä luki: "Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat." Juuri me, kieroon kasvaneet, erehdysten ja tekemättä jättämisten kanssa kipuilevat. Me, jotka kadehdimme, ahnehdimme, himoitsemme, ylpeilemme ja epäilemme, vaikka niin mielellämme heijastaisimme Jumalan puhdasta valoa ja rakkautta. Me tarvitsemme parantajaa. Ja juuri meille ainoa todellinen Parantaja sanoo: "Älä luulekaan, että minä olen tullut hyvin pärjääviä kristittyjä varten. He valitettavasti pärjäävät ilman minua. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen. Sinä näet itsessäsi paljon syntiä. Katso silloin minuun. Minä olen sinun vanhurskautesi."

Me kieroon kasvaneet ja kristittyjen "kasvukivuista" kärsivät saamme yhä uudelleen tulla ja jäädä hellän Parantajamme hoidettaviksi. 

Ehkä jonkinlaisesta kasvusta armossa voi kertoa sekin, kun sain tänään illalla kuunnella radiosta rakkaan vanhan hengellisen laulun uutta sovitusta ihan uusin korvin:

"Jeesuksesta laulan, Jeesuksesta vaan,

jolta syyni suuret anteeks sain ja saan,

jolta syyni suuret anteeks sain ja saan."

Siunattua kesää sinulle,

toivoo Outi