Kohti kokonaista

Teen töitä läpi kesän, ja huima viiden päivän loma heinä-elokuun vaihteessa antaa vielä odottaa itseään. Elämässämme on nyt paljon muutakin menoa ja meininkiä, ja kaikki yhdessä tuntuu välillä tällaisesta rauhaa rakastavasta ihmisestä kuin minusta melkoiselta pyöritykseltä. Taas hektisen työviikon jälkeen olikin rentouttavaa suunnata kotimatka moottoritieltä kohti yhä pienempiä maalaisteitä, kiireestä hidastamiseen, vauhdista rauhoittumiseen. Puolimatkassa käännyttyäni sivutielle tuntui ihanan luontevalta nostaa käsi ratista otsalle, sydämen kohdalle, olkapäille, siunata tuleva vapaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja pyytää Jumalaa puhdistamaan ajatukseni, tunteeni ja tekoni kaikesta viikon ja tämän päivän aikana kertyneestä "kuonasta", ja ohjaamaan kaikkea tekemistäni ja olemistani tahtomaansa suuntaan. Samalla tulin ajatelleeksi kristillisyyden fyysistä, näkyvää puolta, sitä puolta, mikä toisinaan tuntuu sormenpäissä tai sydämessä, maistuu suussa, kuuluu puheessa, näkyy elämässä. Joskus ajattelin, että ristinmerkkien tekemisessä on jotain sellaista, mitä en pitänyt oikeana, farisealaista oman ulospäin näkyvän uskonnollisuutensa korostamista tai taikauskoista ulkoisiin eleisiin luottamista. Pikku hiljaa olen alkanut yhä vahvemmin ymmärtää, ettei usko voi eikä sen tarvitse asua vain sydämessä, vaan se saa tulla mukaan koko elämään. En voi uskoa vain päälläni, vain ajatuksissani, teoriassa. Oikea usko näkyy, saa näkyä - ja oikeastaan se ei edes voi olla näkymättä - myös ulospäin. Ei uskoaan pysty eriyttämään niin, että se tulisi esille vain tietyissä tilanteissa ja vain tietyillä tavoilla. En voi olla kristitty vain sunnuntaisin jumalanpalveluksissa, ja muulloin ja muualla olisin jotain muuta. Kotiin päin ajellessani mietin, että vanhemmuuden kanssahan on aivan samoin. En ole äiti vain silloin, kun olen kotona lasteni kanssa, vaan pysyn vanhempana joka hetki, töissä, harrastuksissa, ystävien kanssa, mitä teenkin. En voinut olla hymyilemättä huomatessani, että autossanikin turvaistuimet, jäätelöpaperit ja takapenkille unohtuneet sarjakuvat muistuttavat äitinä olosta silloinkin, kun olen yksin liikkeellä. Vanhempana saan kokea, tuntea, ajatella, ihailla ja tehdä monenlaista. Enkä ole äiti vain ajatuksissani, vaan äitiys näkyy arkipäivässäni, tekemisissäni, puheissani, arvovalinnoissani, elämäni kaikissa asioissa, näissä blogikirjoituksissakin. Vanhemmuus - ja usko - ovat niin kokonaisvaltaisia asioita, että jos sellaisen lahjan on saanut, se vaikuttaa ja näkyy. Sisäistä rauhaa, turvallisuuden tunnetta, läheisyyttä, yhteisöllisyyttä, epätietoisuutta, pelkoa ja rohkeutta, kasvun paikkoja, velvollisuuksia ja rutiineja, arkista puurtamista, iloisia juhlia, menneen muistoja ja tulevaisuuden toivoa. Ja miten suuresti tarvitsen Vapahtajan armoa, sekä vanhempana että uskovana!

"Rakas Jeesus, siunaa vanhemmuuttani ja anna sen muistuttaa, miten täyttä elämää Sinä annat meidän elää, sekä perheessä että uskovina, seurakunnan jäseninä. Meillä on paljon tehtävää, ja joskus elämän pyöritys tai tekemättömien töiden määrä väsyttää meidät. Anna meidän muistaa, että meidän ei tarvitse vanhempina eikä kristittyinä pärjätä yksin. Saamme pyytää Sinulta ja toisilta ihmisiltä apua kysymyksiimme ja väsymyksiimme. Sinä olet väsyneen lepopaikka ja uusien voimien lähde, niinhän olet sanassasi luvannut. Kiitos, että rakastat meitä ja pidät meistä kokonaisvaltaisesti hyvää huolta. Kiitos myös siitä, että herätät sydämessämme kiitollisuutta kaikista hyvistä lahjoistasi, niistäkin, jotka välillä uuvuttavat. Sinun luonasi saamme levätä kaikista töistämme ja laskea jalkojesi juureen kaiken sen, mikä meitä painaa. Kerran pyyhit lopullisesti pois kaikki kyyneleemme, rikkonaisuutemme ja syntiemme jäljet, ja saamme elää ehjinä ja vapaina luonasi kirkkaudessa ikuisesti. Ylistys Sinulle kaikista lahjoistasi, rakas Vapahtajani."

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua
ja valaiskoon sinulle armolliset kasvonsa.

Rakkaudella, Outi