Vitivalkoista

"Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki." (Ps. 51: 12)

Olin tiskannut ja puunannut, pyyhkinyt pöytiä ja kaapinovia ja kerännyt levällään olevia tavaroita kovin tuskastuneena siihen, etten oikein muuta tuntenut tekeväni koko joululomalla kuin tiskasin ja puunasin ja pyyhin ja järjestin. Tiskipöytä alkoi olla taas tyhjä. Kiersin pöytärätin kuivaksi ja ripustin kuivumaan. Kääntyessäni tiskialtaan luota ympäri huomasin hellan viereen unohtuneen pikkukattilan, jossa olin päivällä keitellyt mustikkakiisseliä. Ajattelin vain nopeasti huuhtaista kattilan, etteivät kiisselinjämät ehtisi ikävästi kuivahtaa kattilanreunoihin ennen kuin tiskikoneen saisi huomenna käyntiin, pojat kun olivat jo nukkumassa ja kovin herkkiä heräämään koneen hurinaan. Valutin vettä kattilaan ja pyöräytin muutaman kerran kevyesti tiskiharjalla. Näin kuin hidastetussa filmissä, kun ilkikuriset, pienenpienet mustikansinipunaiset vesipisarat pärskyivät harjanliikkeiden siivittäminä juuri pyyhkimälleni vitivalkoiselle keittiön lavuaarin taustaseinälle. Olin harmistua vielä enemmän, kun tajusin yrittäväni turhaan hangata räiskyvänvärisiä täpliä pois vasta kertaalleen maalatulta ja siksi vielä melko huokoiselta seinäpinnalta. Siihen jäivät. Viereisen kaapin sivustalle riitti onneksi kertapyyhkäisy.

"Jumala, luo minuun puhdas sydän", rukoilin seinää pyyhkiessäni ja samalla turhanpäiväistä ärtymystäni katuessani. "Puhdista minut, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin. Ole minulle armollinen hyvyytesi tähden, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden." Kun en astetta ärjymmälläkään puhdistusaineella ja riuskalla rätinpyörittelyllä saanut seinää puhdistettua, ymmärsin, miten samanlainen oma sydämeni oli rumasti värjääntyneen seinän kanssa. Yhtä huokoinen pinta on sydämessänikin, yhtä hanakasti synnin räikeät värit tarttuvat sisimpääni, vaikka yhtä vähän sitä toivonkin kuin uuden seinämme pilkuttumista. Yhtä lailla syntien tahrat jäävät sydämeni rumistukseksi kuin mustikkamehu valkoiselle seinälle, vaikka kuinka pyrkisin pitämään kaiken puhtaana ja puunattuna ja vain vahingossa tulisi sutattua. Enimmät rumat roiskeet kyllä saan itsekin puhdistettua sekä seinästä että elämästäni, mutta pinttyneissä jäljissä näkyy silti tunarointitaipumukseni. Samoin kuin seinä nyt yhä vankemmin kaipasi uutta maalikerrosta, samoin minäkin kaipaan Kristuksen puhtautta peittämään syntisyyteni. Se ei ole vain pintapilkkuja, vaan synkkää syntiturmelusta koko sydän läpikotaisin. Juuri siksi psalmin rukous onkin niin rakas ja rohkea: "Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki."

Valkoinen maali tulee peittämään keittiön välitilan rumat jäljet niin, etteivät muut hoksaa niitä siinä edes olleen, enkä minäkään niitä varmasti pitkään muistele. Jumala kaikessa rakkaudessaan ei Hänkään halua muistella syntejäni, jotka ovat Kristuksessa täysin sovitetut ja pois pestyt. Kasteessani hän jo puhdisti sydämeni ja antoi armonsa lahjaksi, jonka saan joka päivä uudelleen ottaa vastaan. Hän myös suojelee ja vahvistaa Pyhällä Hengellään niin, etteivät synnit enää pääsisi räiskymään ympäriinsä, vaan olisi mielenmalttia, harkintaa ja Hengen viisautta ja vastustusvoimaa synnin kiusausten tullessa. Niistä kun emme tässä elämässä pääse eroon, kuten emme sotkuista ja niiden siivoamisestakaan pääse. Sydämen sotkuja surressa meitä lohduttaa kuitenkin väsymätön puhdistajamme ja pyhittäjämme, rakas ja anteeksiantava Vapahtajamme. Hänen verellään pestyinä emme loista enää synnin räikeissä väreissä, emme edes purppuranpunaisessa, vaan olemme Jeesuksen lailla täysin puhtaita. Sellaisia, kuin taivaaseen päässeet pyhät. Sinne kun ei pääse synti, vaan armahdettu syntinen.

Sellaisena,
Outi

P.S. Lomailu, siivoilu, joulu ja Raamatun sekä Lutherin lukeminen ovat melkoisen inspiroivia; blogi sai näin pian jatkoa, on alkanut taas runoiluttaa, ja jotain pidempääkin on suunnitteilla - katsotaan, kuinka sen käy!