Jaakobinpainia

Muistan joskus harmistuneeni, kun useassa peräkkäisessä saarnassa käsiteltiin kristityn ahdistuksia. Itselläni elämä sujui monin tavoin mallikkaasti, ja mietinkin, enkö saa olla iloinen senhetkisestä onnesta. Oli minullakin tietysti elämässä myös sellaisia asioita, joiden paremmaksi muuttumista rukoilin. Taisin ajatella hieman siihen tapaan, että kun tarpeeksi pyydän, niin ainakin jotkin asiat lopulta järjestyvät niin kuin toivon. Monet palaset elämässäni loksahtelivatkin kohdalleen ihmeellisen helposti, ja olin siitä hyvin kiitollinen. Jopa niin kiitollinen, että olin siitä salaa hieman ylpeä. Osasinhan minä nähdä elämässäni monia kiitoksen aiheita ja muistin niistä kiittää. Jumalalla, joka tietää ajatuksetkin, oli kuitenkin jotain sanomista minulle.

Aluksi en edes huomannut, kuinka asiat alkoivat muuttua. Ensin tuli pientä epävarmuutta, sitten suurempia pettymyksiä. Rukoilin ja pyysin, että Jumalan hyvä tahto tapahtuisi. Tiesin, ettei Jumala välttämättä tahdo samaa kuin minä, mutta uskoin asioiden lopulta kääntyvän parempaan. Ikäviä asioita ilmaantui kuitenkin lisää. Lopulta mietin säikähtäneenä ja itkuisena, mitä tapahtuu, jos asiat eivät tästä enää käännykään. Jumala on jo ottanut joitakin lahjojaan pois. Mitä jos Hän ottaakin yksi kerrallaan pois kaiken minulle tärkeän? Muistin joskus ylpeästi ajatelleeni, että vaikka minun onkin vaikea tehdä elämässäni suurempia päätöksiä, olen kuitenkin hyvä sopeutumaan siihen, mitä tapahtuu. Mitä jos Jumala nyt testaisi, olenko todella niin sopeutuvainen ja kiitollinen kuin luulin olevani?

Kirpeän kipeää teki israelilaisten erämaavaelluksen vaiheista lukeminen. 4. Moos. 11:4-6: ”Niin israelilaisetkin rupesivat jälleen itkemään, sanoen: "Voi, jospa meillä olisi lihaa syödäksemme! Me muistelemme kaloja, joita söimme Egyptissä ilmaiseksi, kurkkuja, meloneja, ruoholaukkaa, sipulia ja kynsilaukkaa. Mutta nyt me näännymme, sillä eihän täällä ole mitään; emme saa nähdäkään muuta kuin tuota mannaa." Kuulin siinä oman ääneni. Jumala oli huolehtinut, että kaikista elämässäni tapahtuneista muutoksista huolimatta, ja osittain juuri niiden kautta, minulla oli yhä kaikkea tarvitsemaani. Paljon enemmänkin kuin mitä välttämättä olisin tarvinnut. Silti olin nurissut ja ollut tyytymätön. Maalliset huolet olivat täyttäneet mieleni. En ollut luottanut siihen, että Jumalalla on aivan kaikki tiedossa ja hallinnassa. Olin viisastellut ja yrittänyt järjelläni selittää Jumalan toimintaa, ja samalla epäilin Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Olin katkerasti ajatellut, että ehkä Hän ei enää rakasta minua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ehkä Hän haluaakin vain rangaista minua, kun ottaa hyviä asioita elämästäni pois. Jospa Hän onkin todennut, että en ole vielä tarpeeksi kärsivällinen, joten Hän antaa yhä odottaa asioiden selviämistä. Eikä kärsivällisyyteni todellakaan ollut huippuunsa hioutunut, vaan aloin olla väsynyt odotteluun. Tunsin olevani kuin junaradan seisakkeella, josta toiset kyllä nousivat omiin juniinsa ja jatkoivat matkaansa, mutta minun piti yksin jäädä odottamaan.

Ihmeellisesti Jumala johdatti minut Vanhan Testamentin peilin eteen kohtaamaan omat epäonnistumiseni ja epäuskoni. Nöyrryin Hänen väkevän kätensä alla. Ehkä koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt syntejäni yhtä selvästi enkä tuntenut yhtä musertavaa syyllisyyden painoa. En todellakaan kelvannut Jumalan edessä. Ei minulla ollut Hänelle mitään hyvää annettavaa, vaikka olin kuvitellut lähes 30 vuoden uskontaipaleella tulleeni edes vähän paremmaksi. Taivaallinen Isäni opetti minulle oikeaa jumalanpelkoa ja nöyryyttä Hänen pyhien kasvojensa edessä. Aloin ymmärtää paremmin, mitä katumus tarkoittaa. Monet Psalmien kohdat puhuttelivat. Minulle avautuivat uudella tavalla myös sanat Psalmissa 130: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua pelättäisiin.” Olin aikaisemminkin iloinnut evankeliumin hyvästä sanomasta, mutta olin alkanut unohtaa, minkä vuoksi sitä tarvitsen. Nyt janosin armoa, synninpäästöä ja ehtoollista.

Syntisyyteeni havahtuminen oli pelottavaa. Jumala antoi minulle kuitenkin myös rohkeutta uskoa, ettei minun tarvitse yrittää peitellä pahuuttani, ei itseltäni eikä Jumalalta. Hän haluaa, että näen ja myönnän tehneeni syntiä. Näin Hän voi tyhjentää minut omahyväisyydestäni ja vääränlaisesta itsevarmuudesta. Eikä Jumala jätä minua tyhjäksi, vaan armonvälineidensä kautta täyttää minut omalla hyvyydellään.

Suurena apuna ja tukena näiden asioiden läpikäymisessä oli kaksi läheiseksi tullutta ihmistä, uskonveljeni ja -sisareni. Lempeästi ja kärsivällisesti he selvittivät kiperiä kysymyksiäni, kertoivat omista uskonkipuiluistaan ja jakoivat kanssani evankeliumin ihania helmiä. Heidän avullaan sain ymmärtää, että ehkä Jumala ei halunnut testata kärsivällisyyttäni ja sopeutumiskykyäni. Ehkä Hänen tarkoituksenaan olikin näyttää, että en ole tarpeeksi kärsivällinen, en sopeudu kaikkeen enkä myöskään osaa olla kiitollinen kaikesta. Aikaisemmin oli tietysti ollut helppoa olla kiitollinen. Mikäs siinä kiitellessä, kun asiat tuntuivat olevan hyvin. Vaikeampi pala nieltäväksi ovat ikäväntuntuiset asiat, saati sitten niistäkin kiittäminen. Kuten monet Psalmien kirjoittajat, myös minä sain ahdistusten kautta sydämeeni tilaa uudelle luottamukselle ja kiitollisuudelle.

Kaikessa hyvässä jäämme kuitenkin vajaiksi ja olemme ystäväni sanoin ”kuin konkurssissa” Jumalan edessä. Välillä mieltäni sivaltaa ajatus, että Jumalalla on nyt kyllä tullut kanssani raja vastaan eikä hän enää voi jaksaa antaa minulle anteeksi. Ainoa turvapaikkani on Jumalan lupauksissa. Jeesus on jo tehnyt kaiken valmiiksi. Hän on varmasti sovittanut kaikki menneet ja vielä tulevatkin syntini. Hän lupaa: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9).

Uskossa ja ahdistuksissa on minulla edelleen opittavaa ja nöyrtymisen paikka koko loppuelämäksi. Yhä uudelleen Vapahtaja muistuttaa, että vain tyhjissä käsissä on tilaa Hänen lahjoilleen. Yhä uudelleen Jumala horjuttaa minua, jotta kaatuisin – Hänen syliinsä. Hänen varaansa saan jäädä juuri niin heikkona kuin olen. Ja mitä elämässäni sitten tapahtuukin ja miltä se sitten tuntuukaan, kaikella tapahtuvalla Jumala haluaa varmasti vahvistaa uskoani, muistuttaa siitä, mikä on kaikkein tärkeintä ja vetää minua luoksensa.