Tasapainoilua

Olipa ihana herätä taas aurinkoiseen aamuun! Syksy tuoksuu ja harmaitten päivien jälkeen hehkuukin luonnossa taas jotenkin kirkkaammissa väreissä.

Aikaisin aamulla ehdin myös tuumailla, miten monet muutkin asiat ovat alkaneet näyttää selkeämmiltä. Viimeisimmän vuoden aikana olen saanut käydä vähän erilaisesta näkövinkkelistä läpi elämääni ja uskoani. Neljän vuoden kotiäitiyden jälkeen olen alkanut nähdä taas selvemmin, millainen olen myös muissa "rooleissani" opiskelijana, seurakunnan jäsenenä, taide- ja luontoelämyksien etsijänä, miniänä, tyttärenä, siskona, ystävänä, keskustelijana, kuuntelijana ja itsekin toisinaan olkapäätä kaipaavana. 

Myös usko ja uskovaisuus on saanut ainakin jossain mielessä selkeämmän roolin elämässäni. Olen vauvasta asti saanut kasvaa luterilaisen seurakunnan jäsenenä, ja siksi monet uskon perusasiat ovat olleet jo pitkään mukanani. Ajatuksissani on ollut selvänä esimerkiksi se, että "kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (Room. 3:23-24) ja että "Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien" (1 Joh. 2:2). Tämähän on aivan valtava ilosanoma ja lohdutus syntiselle. Kuitenkin hankalia elämäntilanteita ja uskonkysymyksiä läpikäydessäni olen saanut oppia ottamaan uskon vielä aikaisempaakin henkilökohtaisemmin. Se ei ole vain jotakin yleistä tietoa Jeesuksen elämästä ja teoista, eikä vain ihmiskunnan kollektiivisen syntikuorman tunnustamista ja uskomista yleiseen vanhurskauttamiseen. Sehän on Tuomaan sanoin sitä, että Jeesus on "minun Herrani ja minun Jumalani", minun pelastajani.


Muistan, miten joskus teininä istuin kirkossa ja mietin ihan tosissani synnintunnustuksen aikana, että mitäköhän tässä nyt tunnustaisin, kun ei mitään kummempaa tule mieleen. Tietysti pari helmasyntiä roikkui usein mukana, mutta muuten oli jotenkin vaikea nähdä omaa syntisyyttään. Tässä kasvaminen ja yhä uudelleen omaan syntisyyteensä havahtuminen ei ole ollut mitenkään kivaa, mutta se on avannut silmät näkemään myös ristin Kristuksen henkilökohtaisemmin. Hän kärsi, ettei minun enää tarvitsisi kärsiä syntieni alla. Mikä siunaus onkaan ihan tavallisen arjen keskellä muistaa, että Jeesus varmasti rakastaa myös minua. Hän ihan henkilökohtaisesti lahjoitti armonsa minulle kasteessa. Hän ihan henkilökohtaisesti antaa itsensä minulle ehtoollisessa. Usein Hän antaa myös löytää sellaisia Raamatun kohtia ja kuulla sellaista opetusta, joka puhuttelee ihan henkilökohtaisesti juuri minua juuri siinä elämäntilanteessa ja niissä uskonkysymyksissä, joiden kanssa painiskelen.


Tällainen uskossa ja sen henkilökohtaisuudessa kasvaminen ei ole mitenkään lineaarisen suoraviivaista. Itse koen sen jonkinlaisena tasapainotteluna epäuskon ja epätoivon välillä (ja näitä molempia Jumala sanoo vihaavansa). Joskus evankeliumi on mielessäni ihan selkeänä, mutta oma syntisyys ei. Toisinaan syntisyytensä tiedostaa musertavan selvästi, vapauttavan evankeliumin henkilökohtaisuutta taas ei. Välillä sitten kyllä saa tuntea olevansa turvallisessa tasapainossakin. Yksi ystäväni lohdutti sanomalla, että me kristityt kyllä tasapainotellaan kuin suuren pallon päällä horjuen, mutta Jumalalla on narunsa, jolla pitää meidät pystyssä - tai jolla nostaa horjahtanut takaisin.