Vuosi 2011 oli minulle henkilökohtaisesti ehkä rankin kaikista menneistä. Kävin läpi sekä ”tavallisessa” elämässä että uskonelämässäni monia vaikeita vaiheita ja epävarmuutta. Monta kertaa huusin sydämessäni Jumalaa auttamaan, ja monta kertaa Hän näytti todeksi sanansa: ”Avuksesi huuda minua hädän päivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua.”
Kaiken läpikäymäni kautta olen jotenkin aikaisempaa paremmin varustautunut tulevaan. Nyt tiedän kokemuksestakin, että Jumala on kanssani sekä hyvinä että hankalampina päivinä. Sanoohan Hän: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” Välillä voi kuulostaa siltä, että Jumala on hiljaa. Silloinkin Hän on läsnä, kuuntelee - ja vastaa. Joskus ajattelin, että Jumala olisi vastannut vasta sitten, kun asiat alkavat muuttua. Siihen asti Hän vain kuuntelisi. Viime vuodesta mieleeni jäi elävästi hetki, jolloin ymmärsin, että yksi Jumalan vastauksista voikin olla: ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydeksi heikkoudessa.” Jumala antaa juuri sen, mitä tarvitsen. Hän jos kuka tietää mitä se on. Ei minun tarvitse murehtia! ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.”
Olen samalla myös aikaisempaa vähemmän ”varustautunut”. Useamman kuin kerran viime vuoden aikana sain kuulla ihanat ja samalla herättelevät sanat: Kirkko ei ole kuntosali, vaan sairaala. Itsekin olen vertaillut oman uskoni ”habaa” toisiin uskoviin ja miettinyt, miten saisin harjoiteltua lisää ja voisin suoriutua paremmin. Jumala on kuitenkin halunnut kerran toisensa jälkeen näyttää minulle paikkani. ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.” ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän.” Hänen armonsa mahtuu vain tyhjään uskon käteen. Eikä Jumala kuitenkaan halua jättää ketään synkistelemään ja vellomaan syntisyyden syvyyksissä. Jeesushan on jo kärsinyt syntieni takia. Ei minun enää tarvitse. ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.” Näin Jumala saa tehdä työnsä minussakin ja herättää kuolleeseen sydämeeni uutta elämää. Eräänä loppuvuoden sunnuntaina ehtoollisjumalanpalveluksen jälkeen huomasin melkein hihkuvani mielessäni: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Tämä uusi elämä kypsyttää myös aivan yllättäen ja yrittämättä niitä uskon hedelmiä, joista ympärillä olevat ihmiset voivat nauttia.
Kaiken läpikäymäni kautta olen jotenkin aikaisempaa paremmin varustautunut tulevaan. Nyt tiedän kokemuksestakin, että Jumala on kanssani sekä hyvinä että hankalampina päivinä. Sanoohan Hän: ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä.” Välillä voi kuulostaa siltä, että Jumala on hiljaa. Silloinkin Hän on läsnä, kuuntelee - ja vastaa. Joskus ajattelin, että Jumala olisi vastannut vasta sitten, kun asiat alkavat muuttua. Siihen asti Hän vain kuuntelisi. Viime vuodesta mieleeni jäi elävästi hetki, jolloin ymmärsin, että yksi Jumalan vastauksista voikin olla: ”Minun armossani on sinulle kyllin, sillä minun voimani tulee täydeksi heikkoudessa.” Jumala antaa juuri sen, mitä tarvitsen. Hän jos kuka tietää mitä se on. Ei minun tarvitse murehtia! ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.”
Olen samalla myös aikaisempaa vähemmän ”varustautunut”. Useamman kuin kerran viime vuoden aikana sain kuulla ihanat ja samalla herättelevät sanat: Kirkko ei ole kuntosali, vaan sairaala. Itsekin olen vertaillut oman uskoni ”habaa” toisiin uskoviin ja miettinyt, miten saisin harjoiteltua lisää ja voisin suoriutua paremmin. Jumala on kuitenkin halunnut kerran toisensa jälkeen näyttää minulle paikkani. ”Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.” ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat.” ”Kadonneet minä tahdon etsiä, eksyneet tuoda takaisin, haavoittuneet sitoa, heikkoja vahvistaa; mutta lihavat ja väkevät minä hävitän.” Hänen armonsa mahtuu vain tyhjään uskon käteen. Eikä Jumala kuitenkaan halua jättää ketään synkistelemään ja vellomaan syntisyyden syvyyksissä. Jeesushan on jo kärsinyt syntieni takia. Ei minun enää tarvitse. ”Älkää entisiä muistelko, älkää menneistä välittäkö. Katso, minä teen uutta; nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan.” Näin Jumala saa tehdä työnsä minussakin ja herättää kuolleeseen sydämeeni uutta elämää. Eräänä loppuvuoden sunnuntaina ehtoollisjumalanpalveluksen jälkeen huomasin melkein hihkuvani mielessäni: "Minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." Tämä uusi elämä kypsyttää myös aivan yllättäen ja yrittämättä niitä uskon hedelmiä, joista ympärillä olevat ihmiset voivat nauttia.
Siunattua uutta vuotta 2012 rakkaan Vapahtajamme turvissa!
”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.”
(Kirjoituksessa käytetyt Raamatun kohdat:
Ps. 50:15
Hebr. 13:5
2 Kor. 12:9
Ps. 23:1
Jaak. 4:6 ja 1 Piet. 5:5
Matt. 9:12, Mark. 2:17, Luuk. 5:31
Hes. 34:16
Jes. 43: 18-19
Gal. 2:20
5 Moos. 33:27)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti