Asumme maaseudulla mutta käymme Helsingin keskustassa seurakuntamme jumalanpalveluksissa. Usein olen kokenut vapauttavan jumalanpalveluksen jälkeen hienoista ahdistusta lähtiessäni takaisin kaupunkilaisia vilistäville teille. En sen takia, että arastelisin vilkkaassa kaupunkiliikenteessä. Tiedän monia, jotka eivät kovin mielellään lähde pikkukyliltä Helsingin ruuhkiin ja kapeille teille. Minulle se on vain piristävää vaihtelua. Itseäni surettaa nähdä niin paljon kaupunkilaisia, jotka eivät ole olleet jumalanpalveluksessa. Monet nauttivat rauhallisina sunnuntaiaamupäivinä Helsingin rantojen juoksumaastoista, jäätelökioskin antimista aurinkoisella terassilla, lasten leikeistä venepuistossa, sunnuntaiajelusta keväisen merenrantakaupungin teillä. Jumalanpalveluksesta lähtiessäni en voi olla miettimättä, kuinka moni heistä ei ole kuullut Jeesuksesta ja hänen uhrauksistaan heidän puolestaan koko päivänä, koko viikkona, vuonna, ikinä.
Jeesus ei parantanut ketään väkisin. Hän kutsui ihmisiä luokseen ja varoitti niitä, joille hänen sanansa eivät kelvanneet. Mutta ei hän ketään väkisin raahannut luokseen. Enkä tiedä Raamatusta myöskään yhtään tapausta, jossa Jeesus olisi kieltäytynyt auttamasta niitä, jotka janosivat hänen apuaan. Väsyksiin asti hän kutsui, paransi, opetti, siunasi.
Hämmästyin kuunnellessani tänään tuttua Raamatun kertomusta Jeesuksen parantamisihmeistä. Ystäviensä kantama halvaantunut sai kuulla syntiensä olevan anteeksiannetut, ja sen vakuudeksi Jeesus paransi hänet fyysisestikin. Sokeat uskoivat, että Jeesus pystyy parantamaan heidät, ja he saivat näkönsä. Pitkään sairastanut nainen kosketti salaa Jeesuksen vaatteen tupsua ja sai kuulla uskonsa tehneen hänet terveeksi. Kuolleen tytön isä haki Jeesuksen apuun ja näki tyttärensä heräävän eloon.
Monet tarvitsivat Jeesuksen apua, ja Jeesus antoi heille, mitä he tarvitsivat. Rakkaimpiin ja varmaan ensimmäisiin ulkoa oppimiini raamatunlauseisiin kuuluvatkin Jeesuksen samassa yhteydessä lausumat sanat: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen.” Siinä on syy tulla.
Sana ihmeellisestä anteeksiantajasta ja parantajasta levisi nopeasti. Väkijoukot nähdessään Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”Eloa on paljon mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa.” Hämmästyin näistä Jeesuksen sanoista. Hänen inhimillisyydestään. Jeesus tunsi ihmisyyden rajallisuuden. Ei yksi pysty kertomaan Jeesuksesta koko maailmalle. Ei edes yhden kaupungin asukkaille. Tarvetta olisi paljon, tekijöitä vähän. Toisaalta Jeesuksen kehotuksessa voi kuulla myös lempeät siunauksen sanat kaikille sananjulistajille. Jeesus tiesi, että se, mikä on yhdelle raskasta, on usealle kevyempää. Hänellä on mitä antaa elonkorjuutakin varten, uskon työhön. Työmiehiä, ja voimia.
Jeesukselle oli ihan tuttua se, että monet tarvitsivat häntä. Tänäänkin hän tietää meidän jokaisen tarvitsevan häntä kutsumaan, parantamaan, opettamaan, siunaamaan. Hänkin katsoo surullisena, kuinka monet kuitenkin lähtevät pois tai kulkevat hänen ohitseen tietämättä tai välittämättä. Antakoon hän meille uskoa ja sen kautta intoa ja rohkeutta kutsua muitakin hänen luokseen parantumaan ja saamaan opetusta, siunaavien kätten alle. Mekään emme voi ketään pakottaa tulemaan. Mutta voimme pitää hänen sanaansa tarjolla ja armonvälineitä ahkerassa käytössä. Juuri niiden kauttahan Jeesus kutsuu meitä ja muita: ”Tulkaa minun tyköni, kaikki työtä tekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon!”
Tule sinäkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti