Vapaa

Täällä taas, pienen tahattoman bloggaustauon jälkeen. Tiiviit opiskeluviikot ja elämänkuvioiden setviminen eivät olleet ihan kevyin mahdollinen yhdistelmä. Nyt muutaman päivän maisemanvaihdoksen virkistämänä ajattelin saada jotain uutta kehiin tänne blogiinkin.

Jos olet lukenut aikaisempia kirjoituksiani, tiedät jo jotain elämäntilanteestani. Meille on elämään tullut pientä ja isompaa huolta, väliaikaista ja näköjään vähän pysyvämpääkin. Ihmisen mieli on aika luova keksimään erilaisia keinoja hankaliksi osoittautuvien asioiden käsittelemiseksi. Voi kieltäytyä näkemästä hankaluuksia, voi myöntää tosiasiat ja pyrkiä muuttamaan tilannetta, voi etsiä hankaluuksistakin myönteisiä puolia, voi selvitellä asiaa toisten kanssa, voi käsitellä tilanteen herättämiä tunteita itselle sopivin tavoin, voi hermostua, kapinoida, murehtia, masentua, turtua, tottua, sopeutua, katkeroituakin. Minulla oli pitkään muistilapulla jostakin nappaamani ajatus, joka meni suunnilleen näin: "Herra, auta minua muuttamaan ne asiat, jotka voin muuttaa, auta tyytymään niihin asioihin, joita en voi muuttaa, ja anna viisautta erottaa nämä toisistaan." Raamatussa annetaan vielä tällainen neuvo: "Heittäkää kaikki murheenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen" (1 Piet. 5:7). 

Huolella onkin kaksi puolta. Voi huolehtia, että asiat hoituvat. Ja voi huolehtia, hoituvatko asiat. Jälkimmäinen on sitä murehtimista, josta Jeesus haluaisi meidät vapauttaa. Minulle tästä kertova Matteuksen evankeliumin 6. luku on tullut todella rakkaaksi. Kun Jeesus siinä opettaa, että "Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte, tai ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte--", Hän ei tainnut tarkoittaa, että toimeentulosta huolehtiminen olisi ihmiselle jotenkin pieni asia eikä saisi merkitä mitään. Ei Hän sanonut, että älkää huolehtiko ollenkaan opiskelu- ja työpaikoista, asumiskuvioista tai perheen perustamisesta, ei niillä ole mitään väliä, koska minä tulen pian takaisin. Itse olen nähnyt pääpointtina nuo vapauttavat sanat: "Älkää murehtiko".


Minulle on jäänyt mieleen yksi sarjakuva, johon oli piirretty ihminen voipuneena kaikkien taakkojensa alla. Hän jaksoi vain todeta, että en jaksa enää. Ei Jumalakaan taida minusta enää välittää. Olen ihan yksin. Seuraavassa ruudussa näkyi, kuinka tämä pieni ihminen makasi häntä kannattelevan Jumalan sormen päällä. Uupunut kaveri ei vain itse nähnyt tätä koko kuvaa. Sellainen minäkin usein olen. On paljon helpompaa kantaa omia murheitaan kuin luottaa siihen, että Jeesus on jo nekin kantanut. Hän tuntee minunkin elämäni ja antaa juuri sopivasti voimia joka päivälle. Silloinkin, kun tuntuu, että en enää jaksaisi. Ehkä silloin on kaikkein selvintä, että juuri minä juuri tällaisena tarvitsen Jumalaa. Kun en jaksa yksin.


Jumala ei kuitenkaan halua, että sydämeni täyttyy arkisten murheiden rikkaruohoista. Hän haluaa osoittaa olevansa suurempi kuin kaikki minun murheeni. Voisihan Hän auttaa maallisestikin miten vain, jos tahtoisi. Luther totesi joskus, että jos olisi tarpeellista, taivaasta sataisi kultarahoja. Mitä Jumala sallii tai jättää sallimatta, on minulle hyväksi, ei pahaksi. Siksi ei tarvitse murehtia. Luther opetti myös, että Jumala ei ole kuin ihminen, että Häntä rasittaisivat ihmisten liian monet pyynnöt. Tuttuni seinällä on pienessä taulussa ihana Raamatun kohta: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi." Saadaan olla vapaita suurista ja pienistä murheista Isämme kädessä.

Salaisuus

Muistan hämmennyksen tunteen, kun olimme saaneet esikoisemme ja ajelimme pienen käärömme kanssa sairaalalta kotiin päin. Emme tainneet vielä ihan täysin aavistaa, minkälainen elämänmuutos takapenkin turvakaukalossa nukkuikaan. Mutta jonkin tunsimme muuttuneen, peruuttamattomasti. Ympärillämme kaupungin arki pyöri kuitenkin ihan samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Ihmiset olivat menossa lounaalle, tavarakuormaa purettiin, postinjakaja kiersi, koululaiset nauroivat. Meidän elämämme oli mullistunut, mutta mullistuksemme oli auton ikkunoiden takana piilossa muulta maailmalta.

Näitä muistelin taas tänään, kun lähdin ajamaan kirkolta kotiin päin jo reippaaksi tenavaksi kasvaneen "käärömme" kanssa. Tosin tällä kertaa ohi kulkeville ihmisille näkymättömissä ei ollut vastasyntynyttä vauvaa, vaan ehtoollisen ihme. Jeesuksen ruumis leivässä, Jeesuksen veri viinissä, syntieni anteeksiantaminen, uskoni vahvistuminen, Jumalan työ minussa. Kaikki on jotenkin salattua, ihmisten silmiltä piilossa. Eivät kasvoni loista ehtoollisella käymisen jälkeen edes himmeästi Jumalan ihmeellisestä läsnäolosta, eikä omantunnon rauhakaan välttämättä näy päällepäin, niin että ohikulkijat kääntyisivät sitä katsomaan. Silti se on todellista ja vaikuttavaa. Näkymätöntä vain.

"Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tai: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä." (Luuk. 17: 20-21) 

Jumalanpalvelus päättyy usein näihin sanoihin, joiden kanssa on ihana lähteä kohti uutta viikkoa: "Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:7) Sitä ihmeellistä rauhaa toivon myös sinulle!

Uutta ja kaunista

Aamulla piti ensimmäistä kertaa tänä syksynä pukea tenavien kanssa talvivaatteet ennen kuin tarjettiin lähteä pihalle. Isompi virnisti tyytyväisenä: "Täähän on ihan kuin pukisi uutta haalaria!", edellisistä haalarikeleistä kun on jo niin pitkä aika, ettei vanhaa haalaria oikein enää vanhaksi muistakaan. Matkalla pyhäkouluun ihasteltiin sitten uuteen "huurreasuun" puettuja peltoja ja pientareita. Yksi valokuvaajakin bongattiin kömpimässä ojanpenkalta takaisin autoon - sitä auringon kimallusta heinänkorsien pienen pienissä pisaroissa olisin itsekin mielelläni pysähtynyt ikuistamaan.

Jotain uutta ja kaunista sain jumalanpalveluksestakin mukaan. Viikon aikana mieleen kasautuneet synnit ja surut jäivät sinne ristin juurelle, ja tuli kevyempi mieli kotiin kannettavaksi. Päivän raamatunkohdassa Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Kun elämässä tietyt hankaluudet eivät ratkea ja tuntuu, että koko ajan huutaa Jumalaa apuun, tekee tosi hyvää kuulla, ettei Hän siitä viereltä ole mihinkään hävinnyt. Ei Hän ole välinpitämätön, vaikka olisikin hiljaa. Hän itkee minunkin kanssani, ja lohduttaa. Hän on varmasti minua viisaampi ja tietää, mihin niitä kipeitäkin kokemuksia tarvitaan.

"Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä! Sillä kuka on tuntenut Herran mielen? Tai kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Tai kuka on ensin antanut hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava? Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen." (Room. 11:33-36)

Salainen miljonääri

Kovin usein ei nykyään tule telkkaria katseltua, mutta tänään jäin lounaan jälkeen seuraamaan brittiläisen Salainen miljonääri -ohjelman uusinta jaksoa (katsottavissa Yle Areenassa). Ohjelman ideana on lyhykäisyydessään viedä miljonääri muutamaksi päiväksi elämään tuntemattomana tavallisena kaverina vähäosaisten joukkoon ja samalla valitsemaan, keille lahjoittaa siivun omaisuudestaan.

Hyväntekeväisyysreality-ohjelmat on perinteisesti tehty niin, että ainakin jossakin vaiheessa parkkiintuneempikin katsoja varmasti kyynelehtii. Tässä jaksossa ihmisten kipeät kokemukset ja halu auttaa muita koskettavat kuitenkin katsojan lisäksi myös sympaattista salaista miljonääriä. Hän osaa jakaa omat tunteensa ja kokemuksensa kameran edessä niin avoimesti ja aidosti, että ainakin minä vakuutuin hänen "elämänsä oppitunnista".

Minulle yksi herättelevimmistä kohdista tässä miljonääriepisodissa oli kodittomien ruokalaa pyörittävän tomeran mutta herttaisen rouvan sanat salaiselle miljonäärille: "Aina ei avuksi tarvita rahaa, sekin auttaa, kun joku lahjoittaa ylimääräiset omenansa." Ei se ole miljoonista kiinni. Lisäksi taidan kristittynä olla itsekin yksi niistä "salaisista miljonääreistä", jotka voivat olla jakamassa ihmisille juuri sitä, mitä he oikeasti kaikkein eniten tarvitsevat.