Aamulla piti ensimmäistä kertaa tänä syksynä pukea tenavien kanssa talvivaatteet ennen kuin tarjettiin lähteä pihalle. Isompi virnisti tyytyväisenä: "Täähän on ihan kuin pukisi uutta haalaria!", edellisistä haalarikeleistä kun on jo niin pitkä aika, ettei vanhaa haalaria oikein enää vanhaksi muistakaan. Matkalla pyhäkouluun ihasteltiin sitten uuteen "huurreasuun" puettuja peltoja ja pientareita. Yksi valokuvaajakin bongattiin kömpimässä ojanpenkalta takaisin autoon - sitä auringon kimallusta heinänkorsien pienen pienissä pisaroissa olisin itsekin mielelläni pysähtynyt ikuistamaan.
Jotain uutta ja kaunista sain jumalanpalveluksestakin mukaan. Viikon aikana mieleen kasautuneet synnit ja surut jäivät sinne ristin juurelle, ja tuli kevyempi mieli kotiin kannettavaksi. Päivän raamatunkohdassa Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Kun elämässä tietyt hankaluudet eivät ratkea ja tuntuu, että koko ajan huutaa Jumalaa apuun, tekee tosi hyvää kuulla, ettei Hän siitä viereltä ole mihinkään hävinnyt. Ei Hän ole välinpitämätön, vaikka olisikin hiljaa. Hän itkee minunkin kanssani, ja lohduttaa. Hän on varmasti minua viisaampi ja tietää, mihin niitä kipeitäkin kokemuksia tarvitaan.
"Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka
tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!
Sillä kuka on tuntenut Herran mielen? Tai kuka on ollut hänen
neuvonantajansa? Tai kuka on ensin antanut hänelle jotakin, joka olisi
tälle korvattava? Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki;
hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen." (Room. 11:33-36)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti