Kaksi kevyttä otsalamppua mukanani sukelsin pimeään. Naapurin pihavalot loistivat pellon takana. Askeleeni rasahtelivat soralla, hengitys näytti höyryävän haileassa valokeilassa. Onneksi tunnen tämän tien, mietin kävellessäni mutkaista ojanviertä pitkin kahden metsäpalstan välissä. Äänetön rukous nousi pyytämään siunausta tulevaan. Tie kimmelsi, taivas kimmelsi.
Aukealle päästessäni en vielä malttanut pysähtyä, vaan jatkoin reipasta vauhtia kohti pohjoista. Pysähdyin vasta mäen päällä. Annoin hengityksen tasaantua ja käännyin katsomaan viljasiilon ympärillä avautuvaa tähtitaivasta. Viime kerrasta olikin aikaa.
Muistin rippikouluaikaiset yölenkit pimeillä pikkuteillä tutussa seurassa, muistin vuosien takaisen ihmetyksen Chilen avaran taivaan alla, muistin kuoroleirien iltalaulujen tunnelman. Menneeseen palaaminen auttoi hiljentymään ja viileässä illassa mieleeni nousi lapsuuteni hiljainen kiitoslaulu: "Niin huikea taivaasi on, niin ääretön, niin rajaton. Niin pienenä käsiisi jään sun ihmeitäs ylistämään." (Jaakko Löytty: Taas yllemme aurinko saa)
Paluumatkalla eteläinen taivaanranta kajasti vielä vaaleana. Peltoaukealla lämpö levisi ympäri vartaloa enkä voinut olla hymyilemättä. Tähtitaivaan alla tuntui, kuin olisin tullut Kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti