Takkatulessa on jotain lumoavaa. Se on elävää, vaihtelevaa
ja lämmittävää. Tunnelmallista, tarpeellistakin.
Viime aikoina olen päässyt opettelemaan tulen sytyttämisen
jaloa taitoa mökkimme avotakan kanssa. Aluksi se oli melko konstikasta. Vanha
kunnon perussääntö on, että palamiseen tarvitaan palavaa ainetta, lämpöä ja
happea. Oikeasti tarvitaan vielä hyvä paikka, paljon työtä ja oikea tekniikka. Pitää
saada puuta kuivamaan, hakata halkoja, tehdä pilkkeitä, tyhjentää tuhkaluukku, avata
räppänät, latoa sopiva määrä puuta ilmavasti, lisäillä rakosiin tuohta ja
sanomalehteä, ja sytyttää. Eikä avotakassa pelkkä tulen syttyminen riitä, sitä
täytyy myös pitää yllä, viritellä ja kohentaa. Lämpöä riittää vain niin pitkään
kuin tuli palaa.
Jäin tulen loimotusta katsellessani miettimään, miten kovan
työn Jumala tekee sytyttääkseen sydämissämme uskon Häneen. Hän on luonut
ihmisen sydämeen toimivan tulipesän, tiedon korkeammasta voimasta ja vastuusta
Hänelle. Hän virittelee sopivat olosuhteet ja saa kaipaamaan rakkautensa lämpöä
kaiken kylmän keskellä. Hän on pilkkonut Raamatun lehdille polttopuut käyttöä
vaille valmiiksi. Hän puhaltaa Henkensä happea tulta sytyttäessään. Kärsivällisesti
Hän hoitaa syttynyttä tulta ja pyrkii estämään hiilloksen hiipumista. Eikä lämpö jää vain sydämeen, vaan leviää ympärillekin.
Lämmintä joulun aikaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti