Paha, pahempi, pahin

Vietimme kevätlukukauden lopun piristykseksi järjestettyä retkipäivää tänään mukavan aurinkoisissa merkeissä. Taivaanrantaan alkoi kuitenkin vähitellen kertyä tummia pilviä, jotka saivat ylleen ehkä vielä vähän synkemmän sävyn, kun kuuntelin kotimatkalla uusintalähetystä Ylen Taustapeilin Pyöreän pöydän eilisestä keskustelusta. 

Toisena aiheenaan Pyöreän pöydän keskustelijat Pekka Seppänen, Ruben Stiller ja Olavi Uusivirta pohtivat Hyvinkään ampumatapaukseen liittyen joukkosurmien uutisoinnin merkitystä, lehdistönvapautta ja median tarjoamia selityksiä väkivallanteoille. 

Kiinnitin huomiota Ruben Stillerin osuviin huomioihin. Hänen mukaansa on tärkeää, että lehdistössä uutisoidaan myös joukkosurmista. Ihmisillä on Stillerin mukaan "valtava halu määritellä paha", ja jos sitä ei tehdä julkisessa mediassa, se hänen mukaansa joka tapauksessa määritellään internetin keskustelupalstojen huhumyllyissä.

Stillerin kritiikin kärki kohdistui selityksiin, joita mediassa "annetaan hirveällä kiireellä" väkivallantekojen jälkeen. Järkyttävät teot pyritään helposti selittämään yhteiskunnallisilla syillä, edeltävillä tapahtumilla ja olosuhteilla. Ovathan ne paljon konkreettisempia ja siinä mielessä ymmärrettävämpiä selityksiä hirmuteoille kuin ihmisen mielen ja tekojen puhdas pahuus. Koska tekijä nähdään lähinnä olosuhteiden uhrina, Stillerin mukaan "uhrien ja tekijän ero häivytetään" ja "selityksissä alkaa unohtua, että yksilö on tehnyt valinnan". Stiller ihmettelikin, mihin yksilön omat moraaliset valinnat ovat hävinneet hirmutekojen syitä etsittäessä.

Kristittynä en voi muuta kuin nostaa hattua Stillerin tarkkanäköisille pohdinnoille. Varmasti olisi tarpeen paljon selvemmin vastuuttaa ihmisiä omista, suuremmista ja pienemmistä, teoistaan.

Siinäkin Stiller puhui asiaa, että pahuus todella kiehtoo ihmisen mieltä. Median kautta sitä on helppo tirkistellä, ja sillä voidaan jopa vastenmielisesti "mässäillä". Toisaalta pahuus on pelottavaa ja käsittämätöntä. Ehkä turvallisen etäältä pahuutta katsoessa pelko nouseekin siitä ihmetyksestä, miten joku toinen ihminen on pystynyt tekemään jotakin tuollaista - voisiko niin käydä myös minulle? 

Sosiaalipsykologisissa selityksissä on keskitytty juuri olosuhteisiin, jotka pahimmillaan voisivat tehdä meistä jokaisesta "uusia Hitlereitä". Perimmäinen syy järkyttäville teoille eivät kuitenkaan ole olosuhteet, vaan ihmismielen todellinen pahuus, jota ns. ympäristötekijät voivat joko ruokkia tai kahlita. "Sillä sydämestä lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, haureudet, varkaudet, väärät todistukset, jumalanpilkkaamiset", kuvasi Jeesuskin. Pahuutta on monenlaista, mutta sen siemen on jokaisen omassa sisimmässä. Raamatussa käsitteitä pahat teot, rikokset ja synnit käytetään usein rinnakkain kuvaamassa sitä, miten ihminen toimii itse, erossa Jumalasta. Kunpa synti ja syntisyys voisivat olla yleisemmässäkin käytössä selittämässä ihmisten pahuutta.

Koska nyt blogikirjoituksessani puhuu lähinnä "kova laki", ajattelin tähän loppuun liittää aihetta liippaavan rehellisen ja ihanan evankelisen tunnustuksen Paavalin kirjeestä Timoteukselle:

"Minä kiitän häntä, joka minulle on voimaa antanut, Kristusta Jeesusta, meidän Herraamme, siitä, että hän katsoi minut uskolliseksi ja asetti palvelukseensa minut, entisen pilkkaajan ja vainoojan ja väkivallantekijän. Mutta minä sain laupeuden, koska olin tehnyt sitä tietämättömänä, epäuskossa; ja meidän Herramme armo oli ylen runsas, vaikuttaen uskoa ja rakkautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa. Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin." (1 Tim. 1: 12-15)

Kalleimmat asiat ovat ilmaisia

Blogiani seuranneet ovat saaneet lukea pohdintojani perheemme melko hankalasta elämäntilanteesta ja siitä lohdutuksesta, jota usko armolliseen Jeesukseen antaa. Usein lohdutus tulee vasta jonkinmoisen "jaakobinpainin" jälkeen. Viime aikoina olen paininut selvästi aikaisempaa useammin kateuden tunteiden kanssa, mistä kerron luultavasti tarkemmin toisella kertaa. Nyt ajattelin jakaa kanssanne yhden Raamatun kohdan, joka on ollut ratkaisu (ja katkaisu) kateus-painissani.

"Eikö viisaus kutsu, eikö taito anna äänensä kuulua?

Ylös kummuille, tien viereen, polkujen risteyksiin hän on asettunut.

Porttien pielissä, kaupungin portilla, oviaukoissa hän huutaa:

"Teitä minä kutsun, miehet, ja ihmislapsille kaikuu minun ääneni.

Tulkaa, yksinkertaiset, mieleviksi; tulkaa järkeviksi, te tyhmät.

Kuulkaa, sillä jalosti minä puhun, ja avaan huuleni puhumaan, mikä oikein on;

sillä totuutta minun suuni haastaa, ja jumalattomuus on minun huulilleni kauhistus.

Vanhurskaat ovat minun suuni sanat kaikki, ei ole niissä mitään petollista, ei väärää.

Ne ovat kaikki oikeat ymmärtäväiselle, suorat niille, jotka löysivät tiedon.
Ottakaa minun kuritukseni, älkääkä hopeata, ja tieto ennen valituinta kultaa.

Sillä parempi on viisaus kuin helmet, eivät mitkään kalleudet vedä sille vertaa -- 

Minun tykönäni on rikkaus ja kunnia, ikivanha varallisuus ja vanhurskaus -- 

antaakseni niille, jotka minua rakastavat, pysyvän perinnön ja 

täyttääkseni heidän aarrekammionsa." (Sananlaskut 8)

Meidän Jumalamme on rikas antaja. Mikä voisi olla uskoa ja syntien anteeksisaamista ja iankaikkisen elämän lupausta arvokkaampaa? Silti nämä kaikkein kalleimmat asiat ovat meille ihan ilmaisia.

Lahja

Joskus käy niin, ettei ehdi, vaikka kovasti haluaisikin lähteä. Joskus taas ei niin kovasti haluaisi lähteä, vaikka ehtisikin.

Tänään emme ehtineet. Asumme sen verran syrjässä, että kirkkoreissulle ei voi lähteä viime minuuteilla. Lapsiperheelle, ja välillä myös minulle itselleni, ajoissa lähteminen voi olla hieman haastavaa. Myöhästymisen taas koen sen verran nolona asiana, että mieluummin jätän menemättä, kuin olen jumalanpalveluksesta yli 10 minuuttia myöhässä. Tai ainakin osaan perustella asian itselleni näin vakuuttavasti.

Joka tapauksessa jumalanpalvelus jää joskus hävettävän heikkojen syiden takia väliin. Tänään mielessäni soikin hebrealaiskirjeen kohta: "Älkäämme jättäkö omaa seurakunnan kokoustamme, niinkuin muutamien on tapana, vaan kehottakaamme toisiamme..." Kun tietää, että kirkko on pitkän automatkan takana, eikä lasten kanssa jumalanpalveluksessa istuminen ole aina niin kovin rentouttavaa, on ajatus kotiin jäämisestä joskus kiusallisen houkuttava. Toisaalta vastuullani ei ole ainoastaan omasta "sielunravinnonsaannistani" huolehtiminen, vaan myös lasteni hyvä. Kristittynä ja äitinä koen tässä asiassa päivästä toiseen riittämättömyyttä ja ihan tervettäkin syyllisyyttä. En todellakaan aina osaa, ehdi enkä valitettavasti joka hetki edes halua tehdä kaikkeani lasteni kristillisen kasvatuksen eteen. Muunkin kasvatuksen suhteen asiat ovat joskus vähän niin ja näin. Äsken Raamattua lukiessani sain tunnustaa kaikki nämä kipukohdat Vapahtajalleni. Jonkin aikaa lueskeltuani yllättävän pienestä raamatunlauseesta (Matt. 21:14) tulikin yllättävän suuri lohdutus: "Ja hänen tykönsä pyhäkössä tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät." Minutkin.

Voisiko äitienpäivänäkään olla parempaa paikkaa perheelle kuin jumalanpalvelus, jossa Jumala palvelee ja antaa kaiken lahjaksi!

"Kuinka ihanat ovat sinun asuinsijasi, Herra Sebaot! Minun sieluni ikävöitsee ja halajaa Herran esikartanoihin, minun sydämeni ja ruumiini pyrkii riemuiten elävää Jumalaa kohti. Löysihän lintunen majan ja pääskynen pesän, johon se poikasensa laskee: sinun alttarisi, Herra Sebaot, minun kuninkaani ja minun Jumalani. Autuaat ne, jotka sinun huoneessasi asuvat! He kiittävät sinua alati. -- Sillä yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhat muualla; mieluummin minä olen vartijana Jumalani huoneen kynnyksellä, kuin asun jumalattomien majoissa. -- Herra Sebaot, autuas se ihminen, joka sinuun turvaa!" (Psalmi 84: 2-5,10,12)

Virsihelmiä

Vanhakin koira voi oppia uusia temppuja – minäkin. Viimeisen vuoden aikana olen jo useasti yllättänyt itseni hyräilemästä virsiä ja tavaamasta niiden tuttuja säkeitä. Jotain todella hyvää ja henkilökohtaista virsistäkin voi siis saada irti. Tämä on hämmästyttävä oivallus minulta, joka tunnetaan enemmänkin hengellisten laulujen palavana puolestapuhujana ja aikaisempana suurkuluttajana.

Tottahan toki olen tottunut virsiin. Lapsesta asti olen käynyt jumalanpalveluksissa niitä kuulemassa ja laulamassa. Pakko on myös myöntää, että jotkin virret ovat aina koskettaneet. Edelleen laulan mielelläni esimerkiksi lasten jouluvirttä ”Tulemme Jeesus, pienoises, nyt Beetlehemiin seimelles”, kaikkien varmasti tuntemaa ”Oi, Herra, luoksein jää, jo ilta on” -virttä ja hyvin puhuttelevaa ”Mun tutkit, Herra, tarkasti, sä tiedät kaikki tekoni” -säkeillä alkavaa virttä. ”Kun Herra vain mua paimentaa" ja "Tule kanssani, Herra Jeesus" ovat myös ensimmäisiä mieleeni tulevia kauniita virsiä. Seurakunnissamme on käytössä astetta vanhempi virsikirja, mutta ala-asteella tutuiksi tulivat myös uudemman virsikirjan monet virret. Muistan pitäneeni erityisesti reippaista ”Pilvimuurista valo välähtää” ja ”Lensi maahan enkeli” -virsistä, enkä ole vieläkään unohtanut erään virren säkeistön alkua ”JeeSUKsen veri puhdistaa”, mikä jaksoi kouluikäisenä aina hymyilyttää. Hyvät sanathan siinäkin virressä on. Kuitenkin muistan olleeni virittynyt aina hieman eri taajuudelle kuin monet virret, erityisesti 1500-luvun saksalaisvirret koin vieraannuttavan tasapaksuina. Melodisesti ja rytmillisesti vaihtelevammat Siionin kanteleen laulut veivät seurakuntiemme leireillä lauluintoisen sydämeni mukanaan.

Huomasin viriävän virsi-innostukseni ensimmäiset väreet viime syksyn kieppeillä. Syntisyyteni iskiessä silmille yhä karummin tuntui aikaisempaa luontevammalta laulaa jumalanpalveluksen alkupuolen katumusvirsiä: ”Tuon, rakas Jeesus, luoksesi mun syntini ja puutteeni. Sun luokses luottain käännyn. Mua korjaa kurjuudessani, mun kuule rukoukseni. Mua auta, muuten näännyn… On suuri laupeutesi, mä panen siihen toivoni. Tuo mulle pelastukses. Ah, veres tähden kalleimman ja kautta kuolos katkeran, sä anna lohdutukses.” Oli rohkaisevaa laulaa Jumalan Sanan voimasta: ”Herra Jeesus, Hengelläsi henkeäni liikuta. Laupiaalla kädelläsi koske kuuron korvia. Mieltäni sä ohjaa niin, etten joudu eksyksiin. Vaan niin sanaas kuulla voisin, että tekijä sen oisin… Kirkossasi, Vapahtaja, alla armokättesi, suo mun löytää rauhan maja, vahvista mun uskoni. Sanallasi virvoita, haavoita ja paranna. Torju turhat ajatukset, väärän rauhan houkutukset.” Synnintunnustuksen ja synninpäästön jälkeen laulettu kovin ”kulunutkin” virsi antoi luottamusta ja uutta virtaa väsyneelle: ”Jeesus armon soi, voiton meille toi. Hän on valkeus, tie, totuus, elämä… Luota, turvaton, Herran armohon, ota lahjaks armo Hänen armostaan…” Kotimatkalla poikien nukkuessa takapenkillä lauloin mielessäni uutta lempivirttäni: ”Vapahtajani Jeesus on ain ilo mulle verraton, kun kuljen täällä outona ja muukalaisna, vieraana… Tukala, ahdas on se tie, mi kuolon maasta eloon vie. Vaan Jeesus kun on kanssani, Hän huojentaa mun matkani…  Mua auta, Jeesus, vahvista, niin etten tietä ahdasta sun luokses täällä kulkeissain uupuisi keskimatkallain… Sun ristis olkoon sauvani, mun tukeni ja turvani. Sun veres sielun puhdistus ja kuolos uskon uudistus… Mua kätke, Jeesus, haavoihis, ja ota minut turvihis, kuin kätkee lintu poikansa ja suojaa niitä vaaroissa… Ah, estä epäilyksestä ja varjele mua synnistä. Ja viimein lähtö rauhassa suo mulle sanas voimassa…” Pikku hiljaa olenkin alkanut ymmärtää, miten isoisoäitini pystyi käyttämään virsikirjaa myös hartauskirjana.

Parhaimmillaan virret taitavat kuitenkin olla yhteisesti laulettuna. Yhteinen ja samalla jokaisen henkilökohtainen usko soi ilmoille erilaisten lauluäänien mukana. Silloin ei olla esiintymässä eikä suoriutumassa, vaan Jumalamme edessä, Katekismusta mukaillen huutamassa Häntä avuksi kaikessa hädässämme, rukoilemassa, kiittämässä ja ylistämässä. Virsilaulussa saakin kuulua jokaisen oma vire, heikkokin laulu ja säröäänet. Taivaassa sitten voimme laulaa täysin palkein ja täydellisen kauniisti – kaikkien uskonsisarten ja -veljien kanssa yhdessä. Sitä odotellessa saadaan nauttia ihanista musiikin, laulun ja uskon lahjoista!

(Tekstissä mainitut vanhemman virsikirjan virsien numerot: 32, 555, 343, 334, 516, 240, 204, 298 ja 313)