Asumme sen verran syrjäkylillä, että tavallisesti taitamme matkat omalla autolla. Eilen minulla oli menoa mieheni työpäivän aikana, eikä siis autoa käytössä, joten kokeilin ensimmäistä kertaa reippailla reilun kolmen kilometrin matkan lähimmälle bussipysäkille. Mikäs siinä raittiissa ilmassa viuhtoessa. Lämmin kyllä tuli. Menomatkan bussikyyti vei aikamoiselle Kirkkonummen kiertoajelulle, mutta kenties sen inspiroimana katselinkin paluumatkan tutumpia maisemia vähän uudella tavalla. Pysäkiltä kotiin päin kävellessä tulin tuumailleeksi tällaisia (sekä tavalliseen että taivaalliseen kotiini liittyen):
Näen kotini, vaikka se onkin vielä kaukana. Joskus se näkyy kokonaan, joskus vain osittain. Ylämäen laelta näen sen kaikkein parhaiten. Välillä jokin maisemassa tai mutkassa peittää kokonaan näkyvyyden kotiini. Siellä se kuitenkin on. En osaa sanoa, kuinka monta askelta kotiin on, enkä tiedä, milloin olen puolimatkassa, mutta joka askeleella tiedän olevani aina vähän lähempänä. Mutkan jälkeen kodin näkeminen antaa voimia jatkaa matkaa, vaikka en vielä perillä olekaan.
Turvallista kotimatkaa, ystävä, nähdään viimeistään Kotona!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti