Avaan oven lempeään iltaan. Tiedän auringon viipyvän taivaanrannan yläpuolella vielä pitkään. Suuntaan juoksulenkille kohti mäkisiä maastoja. Hengitykseni kiihtyy. Tuntuu virkistävältä ulkoilla raittiissa ilmassa sisällä vietetyn työpäivän jälkeen.
Tänään juoksu ei kuitenkaan ota sujuakseen, lihakset ovat siihen liian väsyneet. Käännyn takaisin päin. Säärintamakin on päivän aikana kääntynyt. Tuuli on puhaltanut pilvet ohuiksi höytyviksi, jotka hehkuvat ilta-auringossa. Hengähdän syvään. Taivas on niin korkealla, ja peltojen keskellä on tilaa hengittää.
"Herra", rukoilen, "Sinä haluat tuoda meidät ulos itsestämme, oman sydämemme suljettujen ovien takaa, ihastelemasta itse rakentamaamme ylpeyden vankilaa, ulos synnin seinien sisäpuolelta. Miten helppoa on jäädä tuijottamaan sydämemme katon korkeuksiin näkemättä, kuinka ahdasta siellä todellisuudessa on Sinun taivaaseesi verrattuna, tai ahdistua sydämemme ahtauteen luullen, että kaikki, mitä meillä on, olisi seiniemme sisäpuolella. Sinä haluat viedä meidät jokaisen ulos omasta sydämestämme ja kuljettaa avaraan paikkaan näkemään, kuinka suurta armosi on, taivaaseen asti ulottuvaa! Omat syntimme, olivatpa ne kuinka läpikotaisia ja kaikenkattavia tahansa, katoavat armosi laajuuteen kuin hehkuva kipinä valtameren aaltoihin. Niin suurta on armosi; se ulottuu taivaaseen, ja totuutesi pilviin asti!"
P.S. Päivän sanana näytti olevan Jes. 60, jossa sama avaruus- ja kirkkausteema jatkuu. Luehan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti