Broken Hallelujah

Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka uskonelämässäni on ollut taas vähän hiljaisempi vaihe. Varmaan kaikilla uskovilla aikoja, jolloin Jumala tuntuu olevan lähellä ja puhuttelevan henkilökohtaisesti armonvälineiden ja elämäntapahtumien kautta monin tavoin, tai on ainakin tutun turvallisen läheinen. On myös aikoja, jolloin Hän vaikuttaa olevan etäällä ja hiljaa. Viimeksi omalla kohdallani tällainen pidempi hiljainen ajanjakso liittyi vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen kuluessa sain tosin kokea Jumalan vetävän minua vahvasti lähemmäs itseään. Nyt monet tähän ajalliseen elämään liittyvät asiat ovat järjestyneet tai ainakin selkiämässä, ja tästäkin huolimatta - tai välillä mietin, tästäkö syystä - olen uskonelämässäni joutunut taas painimaan vaienneen Herrani kanssa. Toki Hän jatkuvasti puhuu ja on läsnä sanassaan ja muissa armonvälineissä, mutta välillä voi tuntua siltä, ettei Hän puhu juuri minulle. Kaipaisin Häntä lähemmäs, koskettamaan sydäntäni, silmiäni ja korviani, että näkisin ja kuulisin Hänet ja saisin lisää uskoa Hänen todellisuuteensa ja armollisuuteensa, ja voimaa suunnata elämääni Hänen tahtonsa mukaan. Viime aikoina olen kokenut olevani uskonelämässäni kovin janoinen, tiedon- ja vastausten, armon ja pyhityksen, uskon ja rakkauden, mutta vastaukset ja evankeliumin ihana lämpö on jäänyt niukemmaksi. Välillä jotakin selviää, ja heti nousee uusia kysymyksiä, epäilyksiä, epävarmuutta. Tällaistako Jumala rakastaa, kompastelevaa ja kaatuvaa? Eikö uskon pitäisi näkyä elämässäni enemmän, miksi en vain pysty jakamaan ilosanomaa toisille? Taas sorruin, en osaa rakastaa. Ja on vielä niin vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan, itsensä antaneeseen Pelastajaan. Herra, auta minua! Kunpa voisin kuulla taas armahtavan äänesi.

Ahdistukset voivat johtua monesta syystä. Omasta syystä: Raamatun lukeminen on jäänyt vähiin, ajallisen elämän asiat ovat täyttäneet mielen ja jättäneet liian vähän tilaa hiljentymiselle ja rukoukselle, synti on kaapannut vallan sydämessä ja kaivertaa katkeruuden juuria syvemmälle. Nämä syyt ovat varmastikin aina vaikuttamassa ja saavat parahtamaan: "Voi minua, kuka vapauttaisi minut tästä langenneesta luonnosta!" Toisaalta ahdistusten taustalla voi olla myös Jumalan hyvä tarkoitus: Auttaa yhä lujemmin huutamaan apua Häneltä, riippumaan Hänessä kiinni silloinkin, kun apua ei tunnu tulevan mistään, ja luottamaan Hänen armoonsa kaikenlaisissa tilanteissa.

Monen monituista kertaa olen palannut ahdistusten keskellä kanaanilaisen vaimon vierelle. Joskus koin ahdistavanakin sen, kuinka Jeesus koettelee naisen uskoa eikä vaikuta aluksi edes kuuntelevan häntä, saati auttavan. Jostakin löysin kuitenkin ajatuksen siitä, että Jumala tietää kaikki; Jeesuskin näki naisen uskon ja tiesi ennalta, mitä nainen hänelle vastaisi ja mitä tilanteessa tapahtuisi. Jeesuksen tarkoitus ei ollut hävittää naisen uskoa vaan vahvistaa sitä - ja samalla myös meidän uskoamme. Tänään löysin taas uuden näkökulman tähän raamatunkertomukseen ja Jumalan vaikenemiseen. Vaikka Lutherin hartauskirja "Mannaa Jumalan lapsille" on jo niin monta kertaa koluttu läpi, yhä se vain vakuuttaa ja vaikuttaa.

"Matt. 15:23
Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan.

Tämä on kirjoitettu meille kaikille rohkaisuksi ja opetukseksi tietääksemme, kuinka syvään Jumala salaa meiltä armonsa. Huomaathan tästä, että vaikka Kristus tekeytyykin ankaraksi, hän ei kuitenkaan lausu lopullista tuomiota.  

Hänen vastauksensa tosin kuulostavat kielloilta, mutta ne eivät ole kieltämistä, vaan häilyvät epävarmoina. Hän ei sano: En tahdo kuulla tätä vaimoa, vaan hän vaikenee myöntämättä, kieltämättä. Hän ei liioin sano: Tämä ei ole Israelin kansaan kuuluva, vaan sanoo olevansa lähetetty vain Israelin kansaa varten. Hän jättää siis asian häilymään kiellon ja myönnön välille. Hän ei sano: Sinä olet penikka, eikä sinulle saa antaa lasten leipää, vaan sanoo: Ei ole soveliasta - - jättäen sanomatta, onko vaimo penikka vai ei. Siitä huolimatta kaikki kolme vastausta kuulostavat pikemmin kiellolta kuin myöntymiseltä. Kuitenkin niissä on enemmän myöntymystä kuin kieltoa, jopa niissä on pelkkää myöntymystä, mutta perin syvässä ja salaisena, niin että ne näyttävät pelkiltä kieltämisiltä. Tällä Jeesus tahtoo opettaa meille, mitä sydämemme ahdistuksen hetkenä kokee. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi kuin sydän hänet tuntee. Olemme varmoja siitä, että hän vain kieltää. Mutta se ei ole totta. Meidän on siis luovuttava tällaisista tuntemisista ja vastoin hänen kieltämistään riiputtava hänessä ja pidettävä kiinni lujassa uskossa Herran syvästä, salatusta laupeudesta.

On annettava Jumalalle oikeus hänen tuomitessaan meidät. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet hänet hänen omiin sanoihinsa."


Tässä ei voi omasta suusta nousta muuta kuin hiljainen "Broken Hallelujah".

Tukevalla pohjalla

On aikoja, jolloin elämä tuntuu kulkevan vuoristoradalla ja uskonelämä Pohjanmaan aakeilla laakeilla lakeuksilla. Viime aikoina olen itse vuorotellen hihkunut onneni kukkuloilla ja ollut niin maan rakoon painettuna ettei tosikaan. Elämässä on niin paljon ihanaa ja hämmentävää. Ja uskonelämässä taas välillä niin kovin hiljaista. Viimeksi viikonloppuna tunsin itseni hyvin pieneksi suurten kysymysten äärellä ja kyselin, mitä tämä kaikki voi merkitä. Miksi näin tapahtuu, miksi tietyt asiat näyttävät sujuvan niin hienosti ja tietyissä asioissa en osaa olla kompastelematta? Mihin tietyt asiat ovat johtamassa, miksi tietyt asiat ovat jatkuvasti niin vaikeita? Miksi epäilen ja kapinoin? Jos en kuule Jumalan vastausta, onko Hän silti läsnä, kuuleeko Hän, rakastaako kuitenkin?

Olen useasti kysymysteni keskellä saanut lohdutusta, mielenrauhaa ja vastauksiakin lukemalla psalmeja tai laulamalla hengellisiä lauluja. Viime sunnuntaina mielen myrskypilvet alkoivat hälvetä pianon ääressä, kun löysin pitkästä aikaa eteeni pienen Sionsharpan -laulukirjan, jonka sivuille olen klemmareilla merkinnyt tiettynä hetkenä tärkeinä pitämiäni lauluja. Usein siis niitä, jotka jollakin tavalla lohduttavat ja rohkaisevat. Valonsäteet raivasivat tietä mieleeni laulaessani Erik Bohmanin sanoittamaa laulua:

"Varför, mitt änsliga hjärta, är du så sorgset i mig? 
Syndernas brännande smärta tog Herren Jesus på sig. 
Jesus på korset förlossat, friköpt oss alla åt Gud. 
Avgrundens furste han krossat. Renad i blod är hans brud.

Frälsare, tätt vid ditt hjärta finner jag vila och ro.
Där får jag tröst i all smärta, där får jag styrka och tro.
Jesus på korset förlossat..."

Siitä sain intoa laulaa lisää, ja mahtavan ruotsalaisrunoilijan Lina Sandellin psalmin pohjalta muotoilemin sanoin rukoilin rakasta Vapahtajaani:

 
"Jag lyfter mitt öga dit uppåt mot bergen:
Var finns du min hjälp? I mig själv är jag svag.
Vem kan mig bevara och skydda i fara?
Min blick jag till Herren vill höja var dag.

Du, Jesus, är klippan, den enda jag känner
som håller att bygga och helt lita på
som aldrig skall falla, fast jorden förintas
och solen och månen och stjärnor också.

O Jesus, min klippa, min eviga frälsning,
från dig kommer hjälpen i sorg och i död
men också den hjälp jag för dagen behöver
i faror och frestelser, mörker och nöd.

Så hjälp mig att ständigt till himmelen lyfta
mitt öga, o Herre, i tillit och hopp,
tills natten på jorden är över, och solen
i strålande öster för mig stiger opp!"

Siunatkoon Hän sinuakin iankaikkisella valollaan elämän ylä- ja alamäissä. Hänessä elämämme ja uskomme pysyy tukevalla pohjalla.

Ihme ja kumma

"Minä uskon alkuräjähdykseen,  
yhteen ainoaan
tyhjästä syntyneen energian laajenemiseen,
kaiken olevan alullepanijaan,
luovaan tuhoon,
jota ilman ei ole mitään,
mitä on ollut, mitä nyt on ja mitä tuleva on

ja miljardeihin vuosiin,
aikaan, jonka kuluessa
olematon muuttuu olevaksi 
ja mahdoton todennäköiseksi

ja sattumaan, 
näkymättömään voimaan,
jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,
järjestys kaaoksesta,
geeniperimä alkuliemestä,
syntynyt, ei luotu,
ja jonka johdatuksessa 
sukupolven toisensa jälkeen pitää vaeltaman

ja makroevoluutioon,
lajien syntyyn yhdestä kantamuodosta,
teoriaan, jonka edessä jokaisen ihmisen 
pitää notkistaman polvensa
ja tunnustaman, ettei ole Jumalaa

ja luonnonvalintaan, 
luonnolliseen pahuuteen, 
geenien itsekkyyteen, 
elämän syntymiseen elottomasta 
ja kaiken tyhjiin raukeamiseen.

Tämä on tieteellinen totuus."

Vastaavan kaltaisen uskontunnustuksen sisältää lähes jokainen kiehtovia, kunnioitusta herättäviä ja ihmisen ymmärryksen ylittäviä luonnontieteellisiä ilmiöitä käsittelevä kirja, artikkeli, uutinen ja luontodokumentti. Siinä missä kristitty mielellään nostaisi hattua ja kunnioittaisi kaiken Luojaa, kiitetäänkin luontoa, evoluutiota tai geenejä taitavuudesta ja luomakunnan ihmeellisyyksistä. On ällistyttävää, kuinka tehokkaasti kyseinen tunnustus on onnistuttu ymppäämään sellaisiinkin yhteyksiin, joissa sillä ei ole sisällön puolesta mitään funktiota. Englannin oppikirjassa opetellaan alkuräjähdykseen liittyvää sanastoa. Suomen sääilmiöistä kertova kirja alkaa kuvauksella miljardien vuosien takaisen "alkumaapallon" olosuhteista. Perhosten kevätvaelluksia käsittelevässä radiohaastattelussa ylistetään evoluution mahdollistamia ominaisuuksia. Lapsen puheen kehitystä käsittelevässä pääsykoeartikkelissa pohditaan, mahdollistiko varhaisihmisen puheen kehitys ryhmätoiminnan vai tiiviit sosiaaliset kontaktit puhetaidon kehittymisen. Tekniikka ja talous -lehden työpaikkaliitteen mainoksessa viisas ihminen nousee puku päällä ja salkku kädessä alkumerestä kohti Uratietä, perässään edistystä kohti kulkevat alkeellisemmat kehitysvaiheet kalasta ihmisapinaan. Ihan vitsistä kävisi, jos kehitysoppia ei tarvitsisi ottaa niin tosissaan.

Voi meitä, "viisaita" ihmisiä!

"Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet

ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi."

Voi meitä, Jumalan kuvaksi luotuja! 
Voi meitä, hyvän hajottajia! 
Ja meille annettiin silmät nähdä!

"Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa,

sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut.

Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa,

koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt."

Room. 2: 1, 3:19-20

"Kaikki, mikä maailmassa kaunista on, ihanaa, se on Luojan rakkauden ihmisille antamaa", lauletaan eräässä hengellisessä laulussa. Koulutukseni ja työni kautta olen tullut näkemään myös asian toisen puolen. Luojan sormenjälki ei ole nähtävissä vain kaikissa kauniissa ja hyvin toimivissa asioissa, vaan myös ja ehkä erityisen koskettavasti niissä herkissä prosesseissa, joissa pienetkin muutokset ja toimimattomuudet voivat suistaa koko järjestelmän raiteiltaan tai ainakin jättää pysyvät jäljet. Geeniperimän jakautumisessa, aivojen välittäjäaineiden toiminnassa, varhaisen kiintymyssuhteen syntymisessä, vuorovaikutustaitojen kehittymisessä, kielen oppimisessa, perhedynamiikassa. Kaikkien näiden prosessien toiminnassa on vain hyvin kapea vaihteluväli, jonka sisällä herkkä tasapaino säilyy ja eri osa-alueet toimivat saumattomasti yhdessä ja niin kovin tarkasti suunnitellun oloisesti tuottaen kasvua, kehitystä ja toimivia rakenteita, yhteyksiä ja hyvinvointia. Aivan kuin ne olisi tarkasti suunniteltu toimimaan juuri niin.

"Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä Hän oli tehnyt, ja katso, se oli sangen hyvää."

Avaa, Herra, silmämme näkemään elämän pienet suuret ihmeet, 
ne, joita niin kovin helposti pidämme itsestäänselvyyksinä 
siihen asti, kunnes asiat eivät menekään niin kuin oli tarkoitus. 
Auta meitä korjaamaan niitä vahinkoja, joita synti yhä aiheuttaa. 
Vain Sinulla on voima ja valta tehdä sydämemme, ajatuksemme, tekomme
ja koko olemuksemme täysin virheettömiksi Kristuksen täytetyssä työssä 
ja kerran luoda uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu, 
ja josta synti ja sen jättämät jäljet on lopullisesti pyyhitty pois.
Kiitos kaikesta hyvästä työstäsi, Isä ja Poika ja Pyhä Henki,
Luojani ja Lunastajani ja Pyhittäjäni.

Siunattua loppuviikkoa kaikille kaltaisilleni pienille kulkijoille, joilla on elämän ihmeellisyyksissä loputtoman paljon hämmästeltävää ja kummasteltavaa.

Niittykukkia

"Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä." (Matt. 6: 28-29)

Minusta on ihana asua maaseudulla. Varsinkin kesäisin luonto on huumaavan lähellä, ja ympärillä on paljon kaunista katseltavaa, linnunlaulusta ja iltojen hiljaisuudesta puhumattakaan. Useimmiten omakotitalojen ja kesämökkien pihat ovat ennemminkin enemmän kuin vähemmän laitettuja. On perinteisiä syreenejä, juhannusruusuja, salkohumalaa, rododendroneita, akileijoja, kesäpäivänliljaa, varjoliljaa, kuunliljaa, muhkeita pioneita, jalohortensiaa, ehkä alppikärhöä ja muita uudempia perennatulokkaita. On kukkapenkkejä, pensasaitaa, amppeleita, köynnöksiä ja kesäkukkaruukkuja mansikantaimien, perunapenkkien ja siististi ajeltujen nurmikkojen vierustoilla. Hellästi vaalitut pihat erottuvat tyylikkäinä villin luonnon keskeltä. 

Sitäkin ihmeellisempää, minkälainen kukkaloisto leviää joka kesä pellonpientareille ja hiekkateiden vierustoille. Kevättä aloittelevat leskenlehdet, vuokot ja rentukat, ja pian hennon keväänvihreän peittää voikukkien keltainen. Sitten alkavat nousta kielot, koiranputket, kannusruohot, ketohanhikit, kissankellot, kultapiiskut, niittyleinikit, apilat, hiirenvirnat, heinätähtimöt, ohdakkeet, luhtalemmikit, metsäorvokit, metsäkurjenpolvet, niittynätkelmät, nurmitädykkeet, ojakärsämöt, peltosauniot, maitohorsmat, puna-ailakit, päivänkakkarat, särmäkuismat, ahomansikat... Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ne vain kasvavat, ilmaantuvat joutomaille joka kesä kuin tyhjästä. Ei niitä kukaan erikseen käy luontoon kylvämässä, lannoittamassa, kuokkimassa, kastelemassa, jakamassa, tuhohyönteisiä torjumassa. Eipä kesäpuutarhuri niille paljon arvoa anna, rikkaruohoille. Nyhtää vain penkistä suunnittelemaansa kauneutta sotkemasta. Eivätkä ne yksinään kovin kummoisilta näytäkään. Silti niissä on joukkovoimaa levittäytyä joka puolelle ihmistä ihastuttamaan tai vihastuttamaan sitkeydellään. 

Olisihan Jeesus voinut valita vertauksensa kukat puutarhasta, sellaiset, joita puutarhuri mielellään pitää kuin kukkaa kämmenellään, ja jonka hellällä huolenpidolla ne puhkeavat yhä kauniimmin kukkaan. Teillä ja aitovierillä kulkenut Ihmisen Poika halusi kuitenkin meidän katselevan tienvierusten vaatimattomia kukkia, jotka karuissakin olosuhteissa kasvavat, juurtuvat, kukkivat ja tekevät siementä - pukeutuvat Luojansa antamaan pukuun ja elävät Hänen huolenpidostaan.

"Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää" - eikä silti edes kuningas Salomo kaikessa rikkautensa ja kalliiden pukujensa loistossa ollut yhtä vaatetettu kuin yksi niistä. Olen paljon miettinyt, mitä Jeesus tällä tarkoitti. Tänään taas työviikon jälkeen kotiin ajellessani ja ojanpientareiden jatkuvaa kukkavirtaa ihastellessani tulin ajatelleeksi, mahtoiko Jeesus verrata kukkasten viattomuutta ihmisiin polttomerkittyyn syntisyyteen. Kasvit eivät kärsi omasta syntisyydestään niin kuin ihmiset, vaikka ihmisen synnin tähden koko luomakunta huokaakin. Kasveissa näkyy Luojan kädenjälki; ne ovat Hänen kättensä tekoa niin kuin mekin, mutta niiden ei tarvitse pelätä pyhän Jumalan tuomiota, ja siinä mielessä ne ovat viattomia. Ihmiset taas ovat läpikotaisin syntisyytensä mustaamia ja kelvottomia Jumalan edessä. Kasveilla on Jumalan niille luoma "pukunsa", jota ei niistä voi erottaa; ihminen taas on kaiken komeutensa ja kerrospukeutumisensakin alla kuitenkin lopulta aivan alaston. "Eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili." (Hebr. 4: 13) Raamatussa vaatteet tarkoittavat usein vertauskuvaa syntisyytemme peittävästä pyhyydestä. Aadamin ja Eevankin häpeän Jumala peitti vaatteella, ja nykyajan kristityillekin vakuutetaan Raamatussa: "Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet." (Gal. 3: 27) Emme saa ihmisyyttämme ja syntisyyttämme peittoon millään ajatusten ja tekojemme kudelmilla. Vain Jumala on omin käsin voinut kutoa meille vanhurskauden "vaatteet" sillä punaisella langalla, joka kulkee läpi Raamatun - rakkaan Poikansa pyhällä verellä. Sen kautta Hän on ottanut meidät jälleen omikseen. "Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te olette Aabrahamin siementä" (Gal. 3: 29), Isän lapsia, Hänen taivaallisen ketonsa hentoja, kauniita kukkasia.

"Sinikello soitollansa
tahtoi mulle muistuttaa,
ettei Isä taivahassa
koskaan voi mua unhottaa."

Hänen rakkautensa kantamana kohti viikonloppua.

Outi

Uutta ja kaunista

Tervetuloa uudennäköiseen blogiini! Tarkoitukseni oli keventää blogin ilmettä ja saada vähän uutta valoa tekstien ympärille. Toivottavasti sitä on kiva lukea edelleen :) Voi olla, että fontteja vielä vähän viilailen, katsotaan...

Siunattua viikon jatkoa,
toivoo uninen Outi