Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka uskonelämässäni on ollut taas vähän hiljaisempi vaihe. Varmaan kaikilla uskovilla aikoja, jolloin Jumala tuntuu olevan lähellä ja puhuttelevan henkilökohtaisesti armonvälineiden ja elämäntapahtumien kautta monin tavoin, tai on ainakin tutun turvallisen läheinen. On myös aikoja, jolloin Hän vaikuttaa olevan etäällä ja hiljaa. Viimeksi omalla kohdallani tällainen pidempi hiljainen ajanjakso liittyi vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen kuluessa sain tosin kokea Jumalan vetävän minua vahvasti lähemmäs itseään. Nyt monet tähän ajalliseen elämään liittyvät asiat ovat järjestyneet tai ainakin selkiämässä, ja tästäkin huolimatta - tai välillä mietin, tästäkö syystä - olen uskonelämässäni joutunut taas painimaan vaienneen Herrani kanssa. Toki Hän jatkuvasti puhuu ja on läsnä sanassaan ja muissa armonvälineissä, mutta välillä voi tuntua siltä, ettei Hän puhu juuri minulle. Kaipaisin Häntä lähemmäs, koskettamaan sydäntäni, silmiäni ja korviani, että näkisin ja kuulisin Hänet ja saisin lisää uskoa Hänen todellisuuteensa ja armollisuuteensa, ja voimaa suunnata elämääni Hänen tahtonsa mukaan. Viime aikoina olen kokenut olevani uskonelämässäni kovin janoinen, tiedon- ja vastausten, armon ja pyhityksen, uskon ja rakkauden, mutta vastaukset ja evankeliumin ihana lämpö on jäänyt niukemmaksi. Välillä jotakin selviää, ja heti nousee uusia kysymyksiä, epäilyksiä, epävarmuutta. Tällaistako Jumala rakastaa, kompastelevaa ja kaatuvaa? Eikö uskon pitäisi näkyä elämässäni enemmän, miksi en vain pysty jakamaan ilosanomaa toisille? Taas sorruin, en osaa rakastaa. Ja on vielä niin vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan, itsensä antaneeseen Pelastajaan. Herra, auta minua! Kunpa voisin kuulla taas armahtavan äänesi.
Ahdistukset voivat johtua monesta syystä. Omasta syystä: Raamatun lukeminen on jäänyt vähiin, ajallisen elämän asiat ovat täyttäneet mielen ja jättäneet liian vähän tilaa hiljentymiselle ja rukoukselle, synti on kaapannut vallan sydämessä ja kaivertaa katkeruuden juuria syvemmälle. Nämä syyt ovat varmastikin aina vaikuttamassa ja saavat parahtamaan: "Voi minua, kuka vapauttaisi minut tästä langenneesta luonnosta!" Toisaalta ahdistusten taustalla voi olla myös Jumalan hyvä tarkoitus: Auttaa yhä lujemmin huutamaan apua Häneltä, riippumaan Hänessä kiinni silloinkin, kun apua ei tunnu tulevan mistään, ja luottamaan Hänen armoonsa kaikenlaisissa tilanteissa.
Monen monituista kertaa olen palannut ahdistusten keskellä kanaanilaisen vaimon vierelle. Joskus koin ahdistavanakin sen, kuinka Jeesus koettelee naisen uskoa eikä vaikuta aluksi edes kuuntelevan häntä, saati auttavan. Jostakin löysin kuitenkin ajatuksen siitä, että Jumala tietää kaikki; Jeesuskin näki naisen uskon ja tiesi ennalta, mitä nainen hänelle vastaisi ja mitä tilanteessa tapahtuisi. Jeesuksen tarkoitus ei ollut hävittää naisen uskoa vaan vahvistaa sitä - ja samalla myös meidän uskoamme. Tänään löysin taas uuden näkökulman tähän raamatunkertomukseen ja Jumalan vaikenemiseen. Vaikka Lutherin hartauskirja "Mannaa Jumalan lapsille" on jo niin monta kertaa koluttu läpi, yhä se vain vakuuttaa ja vaikuttaa.
"Matt. 15:23
Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan.
Tämä on kirjoitettu meille kaikille rohkaisuksi ja opetukseksi tietääksemme, kuinka syvään Jumala salaa meiltä armonsa. Huomaathan tästä, että vaikka Kristus tekeytyykin ankaraksi, hän ei kuitenkaan lausu lopullista tuomiota.
Hänen vastauksensa tosin kuulostavat kielloilta, mutta ne eivät ole kieltämistä, vaan häilyvät epävarmoina. Hän ei sano: En tahdo kuulla tätä vaimoa, vaan hän vaikenee myöntämättä, kieltämättä. Hän ei liioin sano: Tämä ei ole Israelin kansaan kuuluva, vaan sanoo olevansa lähetetty vain Israelin kansaa varten. Hän jättää siis asian häilymään kiellon ja myönnön välille. Hän ei sano: Sinä olet penikka, eikä sinulle saa antaa lasten leipää, vaan sanoo: Ei ole soveliasta - - jättäen sanomatta, onko vaimo penikka vai ei. Siitä huolimatta kaikki kolme vastausta kuulostavat pikemmin kiellolta kuin myöntymiseltä. Kuitenkin niissä on enemmän myöntymystä kuin kieltoa, jopa niissä on pelkkää myöntymystä, mutta perin syvässä ja salaisena, niin että ne näyttävät pelkiltä kieltämisiltä. Tällä Jeesus tahtoo opettaa meille, mitä sydämemme ahdistuksen hetkenä kokee. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi kuin sydän hänet tuntee. Olemme varmoja siitä, että hän vain kieltää. Mutta se ei ole totta. Meidän on siis luovuttava tällaisista tuntemisista ja vastoin hänen kieltämistään riiputtava hänessä ja pidettävä kiinni lujassa uskossa Herran syvästä, salatusta laupeudesta.
On annettava Jumalalle oikeus hänen tuomitessaan meidät. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet hänet hänen omiin sanoihinsa."
Tässä ei voi omasta suusta nousta muuta kuin hiljainen "Broken Hallelujah".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti