Kaiken maailman murheita

              Kaiken maailman murheet
              harteillani

              läheisteni elämäntilanteet
              pakolaiset sota-alueilla
              kansanmurhat
              poliittinen kuohunta
              kirkollinen tilanne meillä ja muualla
              homoliitot
              taloudelliset vaikeudet
              oman uskoni heikkous


              On kuin kaikki riippuisi
              yhden ohuen langan varassa
              putoamaisillaan
  

              -Herra, auta!




                   *   *   * 

                                                 

              Kaiken maailman murheet
              Sinun harteillasi
 
              langan pää
              Kaikkivaltiaan käsissä

Pohdintaa luopumisen tuskasta ja siunauksesta

Viime sunnuntain saarnassa puhuttiin luopumisesta Kristuksen vuoksi: "Jokainen, joka on luopunut taloista tai veljistä tai sisarista tai isästä tai äidistä tai lapsista tai pelloista minun nimeni tähden, on saava monin verroin takaisin ja perivä iankaikkisen elämän."

Saarnan aikana jäin miettimään, mistä minä olen joutunut luopumaan Kristuksen seuraamisen vuoksi. Minulla on edelleen suurelta osin sama ystäväpiiri kuin nuorempanakin. En ole joutunut luopumaan työpaikastani uskoni vuoksi, vaan olen ennemminkin kokenut saavani työstäni paljon enemmän irti, kun voin katsoa sitä uskon kautta. Kristus on rakastanut ja auttanut minua niin paljon, että voin ja haluan itsekin olla auttamassa ja tukemassa toisia työlläni. En ole joutunut luopumaan lapsistani uskoni vuoksi, vaan olen saanut ottaa vastaan tähän mennessä kaksi; ehkä heitä olisi useampiakin, jos en olisi sitä etukäteen ollut estämässä. En ole joutunut luopumaan vanhemmistani, vaan olen saanut heidän avullaan kasvaa uskoon ja uskovana. En ole joutunut luopumaan seurakuntayhteydestä enkä rakkaiksi tulleista uskonsisarista ja veljistä, vaan olen saanut koko ikäni kuulua seurakuntaan, jossa voin olla mukana hyvällä omallatunnolla, kuulla lain ja evankeliumin saarnaa ja iloita uskonyhteydestä vanhojen ja uusien seurakuntalaisten kanssa.

Mikä on mennyt vikaan?

Tänään töihin ajellessani kuuntelin radiosta aamun pääuutislähetystä. Siinä kerrottiin lyhyesti Nigeriassa pääosin kristittyjen asuinalueelle tehdystä islamistien iskusta, jossa oli kuollut yli 100 ihmistä. Uutinen tuli kovin lähelle ensinnäkin kertoessaan kristityistä, ja lisäksi sen vuoksi, että kirkkomme pastori ja teologiopiskelija ovat vastikään palanneet juuri Nigeriasta, jonne heidät oli kutsuttu juhlistamaan paikalliselle kielelle käännetyn Kristinopin julkaisemista ja levittämistä. Mistä nuo uutisen kuvaamat nigerialaiset kyläläiset ovat joutuneet luopumaan uskonsa vuoksi? Monet hengestään tai terveydestään, perheestään, ystävistään, äidistään, isästään, lapsistaan, asuinalueestaan, pelloistaan, kodistaan.

Joskus olen miettinyt, missä ovat tämän päivän marttyyrit. Suomessa ja maantieteellisesti läheisissä länsimaissa monet julmat raakuudet ovat menneisyyttä. Kristityt voivat kuulla pilkkaamista, halveksuntaa ja epäuskoisia vastauksia, mutta harvassa tai ainakin kovin näkymättömissä ovat ne, joiden osaksi tulee kokea henkeen tai terveyteen liittyvää uhkaa. Sisäisiä kamppailuja maallistumisen kanssa käydään kenties enemmän. Missä sitten ovat tämän päivän marttyyrit? Uutisten mukaan Nigeriassa, Pakistanissa, Pohjois-Koreassa, Syyriassa. Osa jo taivaassa. Varmasti Kristuksen kirkossa. "Ottakoon jokainen ristinsä ja seuratkoon minua", sanoi Jeesus. Jokainen saa oman osansa Kristuksen ristin painosta. Mutta olisiko niin, että likellä ristiä sen painokin tuntuu kovemmin? Siellä, missä Jumala on lähellä, on kiusaajakin varmasti joukkoinensa lähellä ahdistamassa. 

Miksi me pohjoismaalaiset, länsimaissa asuvat, sitten tunnumme pääsevän helpommalla? Täällä ei näytä (enää eikä vielä) olevan suoranaista vainoa. Omalla kristillisellä historiallamme on yhä siunaavaa vaikutusta. Olisiko kuitenkin monelta osin niin, että me länsimaiden kristityt pääsemme vähällä myös uskomme laimeuden takia? Historiassa on monia Jumalan miehiä ja naisia, joille usko Kristukseen on aiheuttanut maallisessa mielessä paljon pahaa. Voisiko olla, että vaikenemalla Hänestä vaivammekin jäävät vähäisemmiksi? Jos epäuskoiset työkaverini tai esimieheni eivät tiedä uskostani, kuinka he ryhtyisivät työhön sitä vastaan? Jos ystäväni eivät ole kuulleet uskontunnustustani, kuinka he kieltäisivät tai halveksisivat sitä? Jos vaikenen häpeillen uskostani, eikö Kristuskin vaikene viimeisenä päivänä häveten minua katsoessaan kutsuessaan omiaan luoksensa?  

Miten siis on, pitäisikö olla rohkeampi kertomaan Jeesuksesta niillekin, jotka sitä eivät halua kuulla? Varmasti. Pitäisikö lähteä evankelioimaan sinne, missä tietää tulevansa vainotuksi? Jos sen kokee kutsumuksekseen, niin kyllä. Tärkeintä on kuitenkin se, että olemme pelastetut armosta - ja armon avulla kestämme loppuun asti sen, mikä meidän kohdallemme on varattu. Toisaalta pastorimme sanoi joskus: "Ei tarvitse hakemalla hakea sitä ristiä, joka uskovalle kuuluu. Kyllä se tulee omalle kohdalle hakemattakin."

Sunnuntain saarnassa muistutettiin myös, ettei meidän kuulu kateellisena tai ylpeänä vertailla kokemuksiamme, kuka on kärsinyt enemmän, kuka vähemmän. "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" ei kuulu luterilaisen kristityn ajatusmaailmaan. Kärsimys ei tuo ikuisen elämän kruunua, vaan usko Jeesukseen: "Pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi." Se, mitä meillä on, on Kristuksen vanhurskaus. Meidät on puhdistettu Hänen uhriverellään. Tämä kallein aarteemme ei murru eikä häviä, vaikka muut meille tärkeät ja rakkaat asiat tai oma elämämmekin otettaisiin meiltä pois. Vakuuttaahan Jumala sanansa kautta: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina. Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä -- eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8: 35 - 39) 

Miksi näin sitten pitää käydä, miksi Jumalan omien pitää joskus luopua niin paljosta? Sanotaan, että usko voi vahvistua koetuksissa. Vainojen aikana evankeliumi on aina levinnyt nopeimmin. Uskovat myös aina kirkastavat Kristusta toisille elämässään - marttyyrit kuolemassaankin. Se, että joudumme luopumaan joskus paljostakin, on kenties kuitenkin eniten merkki uskostamme, samoin kuin hyvät teot: ne seuraavat uskoa, pakottamatta ja yrittämättä. Ne ikäänkuin kuuluvat asiaan.
 
Alkuvuodesta luin usein ylistyspsalmia 66, jossa sanotaan myös: "Sinä annoit ihmisten ajaa päämme päällitse, me jouduimme tuleen ja veteen. Mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen." Tässä kuuluu menneiden ja tämän päivän marttyyrien sanoma meille, joille näyttää olevan elämässä varattu kevyempi osa. Antakoon se meillekin rohkeutta tunnustaa uskoamme vaikeissakin tilanteissa, muistaa määränpäätämme, ja osoittaa rakkautta niitä kohtaan, jotka kärsivät uskonsa vuoksi.

Tänä iltana pyydän siunausta kaikille vainotuille, myös kovia kokeneille valkovenäläisille uskonveljillemme ja sisarillemme, joiden pastorin kanssa olemme kirkkomme kesäleirillä laulaneet psalmin 122 sanoihin tehtyä komeaa vanhemman Siionin kanteleen laulua:

"Siion, Siion, olkoon onni sulla,
luonashan on Herra taivaan, maan.
Koskaan ei voi hetki julma tulla,
jolloin sortumistas riemuitaan.
 
Aina käyköön ystävilles parhain,
heidän luonaan, Herra, ole ain.
Paljon heitä suo, ja myöhään, varhain
olkoon työssä joukko vartijain.

Rauha muuriesi sisäpuolla,
onni huoneessasi olkohon.
Seurakuntaas, Herra, itse puolla,
silloin taattu lastes rauha on.

Siion, Siion, kaikki voimat sulle
uhraan, kunnes käyn mä kuolemaan.
Onnes myös on aina onni mulle,
siitä yksin parhaan riemun saan."

Siunattuna ja siunaten,
Outi

Valo voittaa

Vielä ennen kuin tämän kevään valo voittaa hämäryyden, ajattelin julkaista runon, jonka kirjoitin tammikuun pakkasilla. Jäin silloin kotipihalle tultuani katselemaan pikimustaa taivasta ja sen lukemattomia, äärettömän kaukaa ihmeellisen kirkkaasti hohtavia tähtiä.


*  *  *

Katson tähtiä, taivaasi korkeutta,
tumman avaruuden valonpilkahduksia.
Vaikka en usko miljardeihin vuosiin,
on tämä valo matkannut ikuisuuksia
omaan ikääni verrattuna.

Taivaan alla asiat asettuvat
oikeisiin mittasuhteisiinsa.
Sinä pidät huolta kaikkein pienimmästäkin
ja tuot valon matkojen päästä
keskelle synkintä pimeyttä.
Edes tyhjyys ei voi estää 
valoasi pääsemästä perille.

*  *  *

Tänä iltana, pilvien peittäessä tähtitaivaan, 
kiitän siitä, että olet puhaltanut pyhällä sanallasi sydämestäni 
sitä peittäneen pilviverhon, epäuskon harmauden,
ja nyt sydämeni tyhjyyden läpi saa loistaa 
vuosituhanten takaa
evankeliumisi ihana valo.

Yksi kerrallaan kirkastat sydämellemme sanasi tähtiä,
joiden jokaisen tuikkeessa
näkyy Kristus
ja tie Kotiin.


Siunattua ystävänpäivää parhaan Ystävämme seurassa.

Se on syntiä!

Tänään puhuttiin autossa lasten kanssa synnistä. Tai oikeammin pojat sen aloittivat. Ensin puhuttiin junttisormista ja sitten isommilta lapsilta kuullusta kirosanasta. Melkoisen rumasta sellaisesta. Ekaluokkalaisemme tokaisi:

O: Säkin oot äiti sanonut niin.

No niin no. Siinä tuli totuus taas lapsen suusta. Ja lisää oli tulossa:

O: Se on syntiä!

Ennen kuin mami ehti muotoilla vastineeksi mitään myöntämistä syvällisempää argumenttia, pikkuveli jo päästeli:

S: Synti on sitä, että paholainen on juuttunut meidän sydämeen kiinni--
O: Eikä lähde sieltä ikinä! Ja se saa meidät kiroilemaan.
Ä: Ja houkuttelee tekemään kaikkea muutakin rumaa. Mutta mitäs me voidaan tehdä silloin, jos kiusaaja houkuttelee meitä tekemään syntiä?
S: Me voidaan rukoilla Jumalaa.
Ä: Ja mitäs me voidaan rukoilla?
S: Että Jumala estäis paholaista enää kiusaamasta meitä--
O: Ja veis kiusaajan kauas meidän luota... Onneks me ollaan kastettuja!
Ä: Niin, Jumala haluaa suojella meitä, ettei kiusaaja saisi meitä tekemään syntiä. Ja kaikki meidän synnit Jeesus on ottanut pois.

Samalta seisomalta poikien puheenaiheet vaihtuivat taas "Ängri Börtseihin" ja rakettiseikkailuihin.

Kyllä on äippä välillä suu apposen ammollaan näitä pikku teologeja kuunnellessa.

Ja hyvä niin.

Päivän Sana 6. helmikuuta 2014

Mutta kiitos olkoon Jumalan, joka aina kuljettaa meitä voittosaatossa Kristuksessa ja meidän kauttamme joka paikassa tuo ilmi hänen tuntemisensa tuoksun!

2. Kor. 2:14 KR33/38

Kolmekymppisen kriisi - ja kiitos

Olen viime aikoina kärsinyt melko kokonaisvaltaisista kolmenkympin kriisin oireista. On jotenkin vain niin mahdottoman vaikeaa uskoa, että kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykki on aivan pian käsillä. Suvussani on monia pitkäikäisiä. Silti tuntuu kirpaisevalta miettiä, että vaikka eläisin yhtä vanhaksi kuin äidinäidinäitini, 91-vuotiaaksi, olisi taipaleesta takana jo kolmannes. Ja vuodet tuntuvat vierivän yhä nopeammin.

Muistan elävästi lukion psykologian kirjan kappaleen, jossa käsiteltiin siirtymiä ikävaiheesta toiseen ja todettiin, että monille nuorille on lähes mahdotonta ajatella, millaista elämä on kolmenkympin jälkeen. Taidan siis lukea itseni edelleen nuoreksi, sen verran korkealta tuo kolmenkympin kynnys vielä vaikuttaa. Lukiolaisena ennustelemani aikuistumisen merkit olen jo suurelta osin kohdannut: Olen avioitunut, perheellistynyt ja väliaikaisesti työllistynytkin - virallinen valmistuminen tosin vielä odottaa täyttymystään - mutta mitä mahtaa olla odottamassa seuraavalla vuosikymmenellä? Suuri tuntematon ainakin.

Kriiseilyn ohella olen saanut pyöritellä mielessäni iloon ja kiitollisuuteen liittyviä ajatuksia. Kouluaikainen ystäväni meni juuri naimisiin, ja oli ihanaa olla juhlimassa kahden onnellisen yhteistä iloa. Hieman harmaantuneen entisen kuoronohjaajani laulaessa onnittelulaulua hääparille pyyhin poskiltani sekä ilon että haikeuden kyyneleitä. Ystäväni vasta-alkaneessa avioliitossa on varmasti edessä vihkijän ennustamia myötä- ja vastamäkiä, ja omassani monenlaisia kumpareita on ehtinyt olla jo yli 10 vuoden ajan. Miten nopeasti se aika on kulunut! Ja toisaalta - miten paljon kiitoksen aiheita mahtuu ihmisen vuosiin.

 "Jos Jumala antaisi vain kerran vuodessa auringon nousta, niin vietettäisiin kiitos- ja ilojuhlaa. Mutta kun se nyt tapahtuu joka päivä, ei kukaan ihminen ajattele, että siitä tulee kiittää. Jospa oppisimme vähemmän valittamaan sitä, mitä meiltä puuttuu ja enemmän kiittämään siitä, mitä meillä on. Se tekisi elämämme valoisammaksi." Näin kirjoitti aikanaan Martti Luther, jonka elämässä ehti myös olla monenmoista. Viisaita sanoja.

Toivon, että voisin välittää omille lapsilleni edes häivähdyksen siitä kiitollisesta elämänasenteesta, mikä oli myös lähes 102-vuotiaaksi eläneellä äidinäidinisälläni. Vanhoilla päivillään hän esitteli hoivakotinsa tiloja kyläilijöille ja kuvaili, miten hienoa oli asua paikassa, jossa oikein mukavat nuoret naiset huolehtivat hänestä, ruoka laitetaan valmiiksi pöytään ja hänellä on jopa kaksi omaa huonettakin - siis asuinhuone ja kylpyhuone. Kiitolliseen mieleen liittyen olenkin halunnut, että aloitamme poikien kanssa iltarukouksen aina sanoilla: "Kiitos, rakas Jeesus, tästä päivästä. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet antanut meille tänään. Kiitos -- " ja pojat jatkavat nykyään tästä jonkin matkaa omin sanoin. Olen siitä tosi iloinen.

Ja mitä parempaa voisin jättää lapsilleni perinnöksi kuin uskon rakkaaseen Vapahtajaamme, joka antaa meille joka päivä kaiken, jopa itsensä ja ikuisen elämän! Tämänpäiväiseen kiitollisuusaiheeseen liittyen luimmekin iltarukouksen jälkeen kiitospsalmin 103, joka on täynnä rakkaita ja hoitavia sanoja, ja jonka jakeen 8 toivoisin olevan kiveen kaiverrettuna sitten joskus, kun olen seurannut isoisovanhempiani Kotiin.

1. Daavidin virsi. Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä.
2. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt,
3. hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi,
4. joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella,
5. ja joka sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.
8. Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa.
9. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti.
10. Ei hän tee meille meidän syntiemme mukaan eikä kosta meille pahojen tekojemme mukaan.
11. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.
12. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.
13. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä.
14. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.
15. Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla.
16. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
17. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille."

Kiitollisin mielin,