Kolmekymppisen kriisi - ja kiitos

Olen viime aikoina kärsinyt melko kokonaisvaltaisista kolmenkympin kriisin oireista. On jotenkin vain niin mahdottoman vaikeaa uskoa, että kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykki on aivan pian käsillä. Suvussani on monia pitkäikäisiä. Silti tuntuu kirpaisevalta miettiä, että vaikka eläisin yhtä vanhaksi kuin äidinäidinäitini, 91-vuotiaaksi, olisi taipaleesta takana jo kolmannes. Ja vuodet tuntuvat vierivän yhä nopeammin.

Muistan elävästi lukion psykologian kirjan kappaleen, jossa käsiteltiin siirtymiä ikävaiheesta toiseen ja todettiin, että monille nuorille on lähes mahdotonta ajatella, millaista elämä on kolmenkympin jälkeen. Taidan siis lukea itseni edelleen nuoreksi, sen verran korkealta tuo kolmenkympin kynnys vielä vaikuttaa. Lukiolaisena ennustelemani aikuistumisen merkit olen jo suurelta osin kohdannut: Olen avioitunut, perheellistynyt ja väliaikaisesti työllistynytkin - virallinen valmistuminen tosin vielä odottaa täyttymystään - mutta mitä mahtaa olla odottamassa seuraavalla vuosikymmenellä? Suuri tuntematon ainakin.

Kriiseilyn ohella olen saanut pyöritellä mielessäni iloon ja kiitollisuuteen liittyviä ajatuksia. Kouluaikainen ystäväni meni juuri naimisiin, ja oli ihanaa olla juhlimassa kahden onnellisen yhteistä iloa. Hieman harmaantuneen entisen kuoronohjaajani laulaessa onnittelulaulua hääparille pyyhin poskiltani sekä ilon että haikeuden kyyneleitä. Ystäväni vasta-alkaneessa avioliitossa on varmasti edessä vihkijän ennustamia myötä- ja vastamäkiä, ja omassani monenlaisia kumpareita on ehtinyt olla jo yli 10 vuoden ajan. Miten nopeasti se aika on kulunut! Ja toisaalta - miten paljon kiitoksen aiheita mahtuu ihmisen vuosiin.

 "Jos Jumala antaisi vain kerran vuodessa auringon nousta, niin vietettäisiin kiitos- ja ilojuhlaa. Mutta kun se nyt tapahtuu joka päivä, ei kukaan ihminen ajattele, että siitä tulee kiittää. Jospa oppisimme vähemmän valittamaan sitä, mitä meiltä puuttuu ja enemmän kiittämään siitä, mitä meillä on. Se tekisi elämämme valoisammaksi." Näin kirjoitti aikanaan Martti Luther, jonka elämässä ehti myös olla monenmoista. Viisaita sanoja.

Toivon, että voisin välittää omille lapsilleni edes häivähdyksen siitä kiitollisesta elämänasenteesta, mikä oli myös lähes 102-vuotiaaksi eläneellä äidinäidinisälläni. Vanhoilla päivillään hän esitteli hoivakotinsa tiloja kyläilijöille ja kuvaili, miten hienoa oli asua paikassa, jossa oikein mukavat nuoret naiset huolehtivat hänestä, ruoka laitetaan valmiiksi pöytään ja hänellä on jopa kaksi omaa huonettakin - siis asuinhuone ja kylpyhuone. Kiitolliseen mieleen liittyen olenkin halunnut, että aloitamme poikien kanssa iltarukouksen aina sanoilla: "Kiitos, rakas Jeesus, tästä päivästä. Kiitos kaikesta hyvästä, mitä olet antanut meille tänään. Kiitos -- " ja pojat jatkavat nykyään tästä jonkin matkaa omin sanoin. Olen siitä tosi iloinen.

Ja mitä parempaa voisin jättää lapsilleni perinnöksi kuin uskon rakkaaseen Vapahtajaamme, joka antaa meille joka päivä kaiken, jopa itsensä ja ikuisen elämän! Tämänpäiväiseen kiitollisuusaiheeseen liittyen luimmekin iltarukouksen jälkeen kiitospsalmin 103, joka on täynnä rakkaita ja hoitavia sanoja, ja jonka jakeen 8 toivoisin olevan kiveen kaiverrettuna sitten joskus, kun olen seurannut isoisovanhempiani Kotiin.

1. Daavidin virsi. Kiitä Herraa, minun sieluni, ja kaikki, mitä minussa on, hänen pyhää nimeänsä.
2. Kiitä Herraa, minun sieluni, äläkä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt,
3. hän, joka antaa kaikki sinun syntisi anteeksi ja parantaa kaikki sinun sairautesi,
4. joka lunastaa sinun henkesi tuonelasta ja kruunaa sinut armolla ja laupeudella,
5. ja joka sinun halajamisesi tyydyttää hyvyydellään, niin että sinun nuoruutesi uudistuu kuin kotkan.
8. Laupias ja armahtavainen on Herra, pitkämielinen ja suuri armossa.
9. Ei hän aina riitele eikä pidä vihaa iankaikkisesti.
10. Ei hän tee meille meidän syntiemme mukaan eikä kosta meille pahojen tekojemme mukaan.
11. Sillä niin korkealla kuin taivas on maasta, niin voimallinen on hänen armonsa niitä kohtaan, jotka häntä pelkäävät.
12. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meistä rikkomuksemme.
13. Niin kuin isä armahtaa lapsiansa, niin Herrakin armahtaa pelkääväisiänsä.
14. Sillä hän tietää, minkäkaltaista tekoa me olemme: hän muistaa meidät tomuksi.
15. Ihmisen elinpäivät ovat niin kuin ruoho, hän kukoistaa niin kuin kukkanen kedolla.
16. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.
17. Mutta Herran armo pysyy iankaikkisesta iankaikkiseen niille, jotka häntä pelkäävät, ja hänen vanhurskautensa lasten lapsille."

Kiitollisin mielin,