Saarnan aikana jäin miettimään, mistä minä olen joutunut luopumaan Kristuksen seuraamisen vuoksi. Minulla on edelleen suurelta osin sama ystäväpiiri kuin nuorempanakin. En ole joutunut luopumaan työpaikastani uskoni vuoksi, vaan olen ennemminkin kokenut saavani työstäni paljon enemmän irti, kun voin katsoa sitä uskon kautta. Kristus on rakastanut ja auttanut minua niin paljon, että voin ja haluan itsekin olla auttamassa ja tukemassa toisia työlläni. En ole joutunut luopumaan lapsistani uskoni vuoksi, vaan olen saanut ottaa vastaan tähän mennessä kaksi; ehkä heitä olisi useampiakin, jos en olisi sitä etukäteen ollut estämässä. En ole joutunut luopumaan vanhemmistani, vaan olen saanut heidän avullaan kasvaa uskoon ja uskovana. En ole joutunut luopumaan seurakuntayhteydestä enkä rakkaiksi tulleista uskonsisarista ja veljistä, vaan olen saanut koko ikäni kuulua seurakuntaan, jossa voin olla mukana hyvällä omallatunnolla, kuulla lain ja evankeliumin saarnaa ja iloita uskonyhteydestä vanhojen ja uusien seurakuntalaisten kanssa.
Mikä on mennyt vikaan?
Tänään töihin ajellessani kuuntelin radiosta aamun pääuutislähetystä. Siinä kerrottiin lyhyesti Nigeriassa pääosin kristittyjen asuinalueelle tehdystä islamistien iskusta, jossa oli kuollut yli 100 ihmistä. Uutinen tuli kovin lähelle ensinnäkin kertoessaan kristityistä, ja lisäksi sen vuoksi, että kirkkomme pastori ja teologiopiskelija ovat vastikään palanneet juuri Nigeriasta, jonne heidät oli kutsuttu juhlistamaan paikalliselle kielelle käännetyn Kristinopin julkaisemista ja levittämistä. Mistä nuo uutisen kuvaamat nigerialaiset kyläläiset ovat joutuneet luopumaan uskonsa vuoksi? Monet hengestään tai terveydestään, perheestään, ystävistään, äidistään, isästään, lapsistaan, asuinalueestaan, pelloistaan, kodistaan.
Joskus olen miettinyt, missä ovat tämän päivän marttyyrit. Suomessa ja maantieteellisesti läheisissä länsimaissa monet julmat raakuudet ovat menneisyyttä. Kristityt voivat kuulla pilkkaamista, halveksuntaa ja epäuskoisia vastauksia, mutta harvassa tai ainakin kovin näkymättömissä ovat ne, joiden osaksi tulee kokea henkeen tai terveyteen liittyvää uhkaa. Sisäisiä kamppailuja maallistumisen kanssa käydään kenties enemmän. Missä sitten ovat tämän päivän marttyyrit? Uutisten mukaan Nigeriassa, Pakistanissa, Pohjois-Koreassa, Syyriassa. Osa jo taivaassa. Varmasti Kristuksen kirkossa. "Ottakoon jokainen ristinsä ja seuratkoon minua", sanoi Jeesus. Jokainen saa oman osansa Kristuksen ristin painosta. Mutta olisiko niin, että likellä ristiä sen painokin tuntuu kovemmin? Siellä, missä Jumala on lähellä, on kiusaajakin varmasti joukkoinensa lähellä ahdistamassa.
Miksi me pohjoismaalaiset, länsimaissa asuvat, sitten tunnumme pääsevän helpommalla? Täällä ei näytä (enää eikä vielä) olevan suoranaista vainoa. Omalla kristillisellä historiallamme on yhä siunaavaa vaikutusta. Olisiko kuitenkin monelta osin niin, että me länsimaiden kristityt pääsemme vähällä myös uskomme laimeuden takia? Historiassa on monia Jumalan miehiä ja naisia, joille usko Kristukseen on aiheuttanut maallisessa mielessä paljon pahaa. Voisiko olla, että vaikenemalla Hänestä vaivammekin jäävät vähäisemmiksi? Jos epäuskoiset työkaverini tai esimieheni eivät tiedä uskostani, kuinka he ryhtyisivät työhön sitä vastaan? Jos ystäväni eivät ole kuulleet uskontunnustustani, kuinka he kieltäisivät tai halveksisivat sitä? Jos vaikenen häpeillen uskostani, eikö Kristuskin vaikene viimeisenä päivänä häveten minua katsoessaan kutsuessaan omiaan luoksensa?
Miten siis on, pitäisikö olla rohkeampi kertomaan Jeesuksesta niillekin, jotka sitä eivät halua kuulla? Varmasti. Pitäisikö lähteä evankelioimaan sinne, missä tietää tulevansa vainotuksi? Jos sen kokee kutsumuksekseen, niin kyllä. Tärkeintä on kuitenkin se, että olemme pelastetut armosta - ja armon avulla kestämme loppuun asti sen, mikä meidän kohdallemme on varattu. Toisaalta pastorimme sanoi joskus: "Ei tarvitse hakemalla hakea sitä ristiä, joka uskovalle kuuluu. Kyllä se tulee omalle kohdalle hakemattakin."
Sunnuntain saarnassa muistutettiin myös, ettei meidän kuulu kateellisena tai ylpeänä vertailla kokemuksiamme, kuka on kärsinyt enemmän, kuka vähemmän. "Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" ei kuulu luterilaisen kristityn ajatusmaailmaan. Kärsimys ei tuo ikuisen elämän kruunua, vaan usko Jeesukseen: "Pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi sinun kruunuasi." Se, mitä meillä on, on Kristuksen vanhurskaus. Meidät on puhdistettu Hänen uhriverellään. Tämä kallein aarteemme ei murru eikä häviä, vaikka muut meille tärkeät ja rakkaat asiat tai oma elämämmekin otettaisiin meiltä pois. Vakuuttaahan Jumala sanansa kautta: "Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuskako, vai ahdistus, vai vaino, vai nälkä, vai alastomuus, vai vaara, vai miekka? Niinkuin kirjoitettu on: "Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken päivää; meitä pidetään teuraslampaina. Mutta näissä kaikissa me saamme jalon voiton hänen kauttansa, joka meitä on rakastanut. Sillä minä olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä -- eikä mikään muu luotu voi meitä erottaa Jumalan rakkaudesta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room. 8: 35 - 39)
Miksi näin sitten pitää käydä, miksi Jumalan omien pitää joskus luopua niin paljosta? Sanotaan, että usko voi vahvistua koetuksissa. Vainojen aikana evankeliumi on aina levinnyt nopeimmin. Uskovat myös aina kirkastavat Kristusta toisille elämässään - marttyyrit kuolemassaankin. Se, että joudumme luopumaan joskus paljostakin, on kenties kuitenkin eniten merkki uskostamme, samoin kuin hyvät teot: ne seuraavat uskoa, pakottamatta ja yrittämättä. Ne ikäänkuin kuuluvat asiaan.
Alkuvuodesta luin usein ylistyspsalmia 66, jossa sanotaan myös: "Sinä annoit ihmisten ajaa päämme päällitse, me jouduimme tuleen ja veteen. Mutta sinä veit meidät yltäkylläisyyteen." Tässä kuuluu menneiden ja tämän päivän marttyyrien sanoma meille, joille näyttää olevan elämässä varattu kevyempi osa. Antakoon se meillekin rohkeutta tunnustaa uskoamme vaikeissakin tilanteissa, muistaa määränpäätämme, ja osoittaa rakkautta niitä kohtaan, jotka kärsivät uskonsa vuoksi.
"Siion, Siion, olkoon onni sulla,
luonashan on Herra taivaan, maan.
Koskaan ei voi hetki julma tulla,
jolloin sortumistas riemuitaan.
Aina käyköön ystävilles parhain,
heidän luonaan, Herra, ole ain.
Paljon heitä suo, ja myöhään, varhain
olkoon työssä joukko vartijain.
Rauha muuriesi sisäpuolla,
onni huoneessasi olkohon.
Seurakuntaas, Herra, itse puolla,
silloin taattu lastes rauha on.
Siion, Siion, kaikki voimat sulle
uhraan, kunnes käyn mä kuolemaan.
Onnes myös on aina onni mulle,
siitä yksin parhaan riemun saan."
Siunattuna ja siunaten,
Outi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti