Heinäkuun illassa

Särmäkuisma

Kissankello. Niittyleinikki. Maitohorsma. Metsäkurjenpolvi. Päivänkakkara. Niittynätkelmä. Puna-ailakki. Suolaheinä. Jänönapila. Lampaannata. Ojakärsämö. Suolaheinä. Hiirenvirna. Kultapiisku. Nimeän ojanpientareen väriläiskiä juoksuaskelteni tahdissa. Reittini kulkee tutussa maalaismaisemassa. Jatkan pidemmälle kuin tavallisesti. Juoksu kulkee kevyesti. On helppo hengittää. Pellon vastaleikattu heinä tuoksuu kesältä. Ilta-auringon valo on lämmin, se saa kaiken näyttämään kullankeltaiselta. Tuikitavalliset niittykasvit, pellot, kalliot, talot, autot, minutkin juoksulenkkareissani. Aurinko kultaa kaiken, mietin, niin kuin Kristus pyhittää. Arkisimmatkin asiat, perheen, ansiotyön, kotiaskareet, ruuat ja juomat, ystävyyssuhteet, lomapäivät, vapaa-ajan, minutkin, armonsa kautta ja itselleen kunniaksi.

Aurinko yltää vielä paistamaan mäen laelta viereisen pellon takaa, ulottaa säteitään tienvierustan männyntaimien lomitse. Seisahdan valoon. Ilta-auringon valonsäteet tulevat niin matalalta, etteivät ne sokaise. Tuntuu huumaavalta seistä täydessä hiljaisuudessa, täydessä valossa. Tunnen auringon lämmön leviävän vauhdin viilentämälle iholleni. Seison paikallani vähän häpeillen; mitä jos joku näkee ja ihmettelee - ei kai kukaan vain tule? Seison kuitenkin, hengähdän syvään, suljen silmäni kevyesti. Häpeänkö Jeesus sinuakin joskus, kun seison jumalanpalveluksessa, tulee mieleeni; mitä jos joku näkee, kulkee ohi ja ihmettelee. Silti seison, ottamassa vastaan lahjasi, valosi, pyhyytesi, jotka annat puhtaasta armostasi. Polvistun ehtoollispöytään vastaanottamaan pyhän ruumiisi ja veresi, anteeksiantamuksen ja uuden elämän lahjat leivässä ja viinissä. Lähden uusin voimin, elpyneenä, hiljentymispaikastani, pyhityspaikastani, kultaisesta valosta, takaisin arkiseen elämään. Silti armosi pysyy mukanani, samoin kuin aurinko, joka vieläkin valaisee, vaikka on jo mäen takana, vaikka en enää tunne sen lämpöä enkä näe sen kirkkainta kimmellystä. Silti se on, ja valollaan antaa koko maailmalle elämän.

Paluumatkalla vaihdan vilkkaat juoksuaskeleet vähitellen reippaaseen kävelyyn. Kuuntelen tasaista, voimakasta, syvää hengitystäni. Ympäröivää hiljaisuutta. Vain hengitykseni rytmi ja askelteni töminä katkaisee äänettömyyden. Tehoharjoittelun lisäksi tarvitsen palautumista, rauhallisempaa sykettä, hiljentymistä, mietin, niin juoksussa kuin uskonelämässänikin. Sanotaanhan, että kunto kasvaa matalalla sykkeellä liikkuessa. Kerään voimia hiljaisuudessa. Jumala, luontosi todella on kirkkoni, huudahdan mielessäni, tila hengittää. 

Askel on kevyt, tie tuttu. Joka askeleella tutumpi. Havahdun; on vain yksi tie kotiin. Sinä Jeesus olet se tie. Olet tie, ja totuus. Sinussa ei ole harhateitä. Olet totuus, ja elämä, elävä tie. Sillä ei eksy. Sinussa kuljemme kotiin. Joka askeleella se on lähempänä. Kulman takana. Viethän minut perille asti!