Puiston hämärässä

Puiston hämärässä
ei kellokaan vielä tarpeeksi,
vaikka pienet on jo peitelty,
kerrottu iltasadut ja annettu
hyvänyönsuukko poskelle
Pullon henki on päästetty valloilleen
tyttöjen ringissä
Nauru säestää laulua mustanpuhuvaa,
kivusta ja ikävästä kertovaa

Tyhjä pullo lentää viereen keinun
jossa tyttökin pienenä hymyili
maailman ihmeille
Taivaan Isän lahjoille
perhosille, sinisen taivaan pilvikukille ja
kavereiden leikeille
pyytäen mummua antamaan lisää vauhtia

Mummu on nyt poissa
eikä vauhtiakaan vielä osaa
itse säädellä
näillä elämän alkumetreillä

--

Herra, mikä pysäytti minut silloin?
Mikä sai minut huutamaan
apua Sinulta,
tapailemaan kömpelösti Isä meitää
tupakanhuuruisilla huulilla,
pyytämään tahtosi tapahtumista
ja nimesi pyhittymistä,
vaikka tiesinkin tuhlanneeni armosi
ja vasta muistaneeni, miten rakastat syntistä

Oliko luonani enkeli
siinä poikaystäväni veljen parvekkeella
- Olitko Sinä -
kääntämässä katsettani kohti taivasta
Muistuttamassa, ettei todellinen ilo
löydy tästä maailmasta
Näyttämässä, mihin olin luisumassa
Nostamassa mieleen pelon
ja toivon anteeksiannosta,
siitä aidosta vapaudesta,
jonka olin unohtanut
ja jota niin kovasti edelleen kaipasin

Herra, 
kiitos, että olit luonani silloin
ja olet yhä. 



Tämän runon alkupuoliskon olen kirjoittanut joskus teini-ikäisenä, rippikoulun käytyäni, uskon tielle palattuani. Loppuosa on uutta tekstiä.

Jotkut ovat tulleet hyvinkin räväkästi uskoon. Minulla ei ole lapsuudessani tai nuoruudessani monia hetkiä, joista voisin sanoa, että silloin koin Jumalan koskettavan minua. Ei ollut sellaisia hetkiä kuin lapsena seuraamassani Enkelin kosketus -tv-sarjassa, että joku kohtaamani henkilö olisi yllättäen alkanut loistaa taivaallista valoa ja olisi paljastanut olevansa Jumalan viestiä tuova enkeli, saati Jumala itse. Tämä runon jälkipuoliskon kuvaamalla hetkellä koin kuitenkin Jumalan koskettavan. Koin olevani, ja näin jälkikäteen ajateltuna varmasti olinkin, käännekohdassa, tienristeyksessä, josta oli vain kaksi suuntaa. Silloin minut vedettiin takaisin päin, uudelleen siihen vauvana kasteessa saamaani ja Raamatun opetuksen vahvistamaan uskoon, josta olin pikku hiljaa kaiken maailman houkutuksissa vieraantunut. Eikä sekään ollut mikään ravisuttava, maailmoja mullistava käänne. Senkin jälkeen oli edessä monenlaista kompuroimista ja opettelemista, ja edelleen on. Mutta se oli kuin alkusysäys, uusi alku, aivan kuin johdatusta seuraavan kesän rippikouluun, jossa pääsin tutustumaan uudelleen syvemmin rakkaaseen Vapahtajaani. 

Leirinuotiolla lauloinkin täydellä sydämellä: 
 "Tunnen suurta Jumalaa vain vähän, 
Hän on juuri minut löytänyt. 
Hän hiljaa astui elämääni tähän, 
kaiken uusin silmin näen nyt. --
Olin täynnä suurta ahdistusta, 
Vapahtajaa hiljaa rukoilin. 
Hän sanoi: Älä pelkää rangaistusta, 
ristillä jo sinut armahdin."

Vielä tänäänkin uskon Häneen, elämäni suurimpaan Rakkauteen. Enkä lakkaa ihmettelemästä, minkälaisia teitä Hän meitä kuljettaa ja minkälaisiin risteyskohtiin Hän johtaa meidät, jotta niiden varjossa näkisimme Hänen ristinsä. "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1 Joh. 4: 10)

Olenko sitten myöhemmin kokenut Jumalan koskettavan? Kokemuksilla ei oikeasti ole niin kovasti väliä, nehän ovat joka tapauksessa vain seurausta jostakin paljon suuremmasta. Silti on mukavaa miettiä, että kaikkein läheisimmät hetket Vapahtajani kanssa, jotka siis muistan, olen saanut viettää ehtoollispöydässä ja myös monin tavoin Raamatun sanaa käyttäen - onhan Hän itse luvannut olla juuri niissä luonamme!

Koskettakoon Hän yhä uusien pienten ja isojen ihmisten sydämiä ja johtakoon askeleemme oikealle Tielle.