Kateudesta vihreä

Lupasin joskus kirjoittaa kateudesta. Se on sen verran kipeä ja henkilökohtainen aihe, että kesti pitkään miettiä, millä tavalla siitä kertoisin. Väriteemalla jatketaan. Värikäs näkökulma kateuteen löytyy myös täältä.

Kaikki varmasti tietävät, miltä kateus tuntuu. Jo pienet lapset osaavat kadehtia toisen lapsen saamia syntymäpäivälahjoja ja kipeälle sisarukselle annettua "ylimääräistä" huomiota. "Mulle kans!" Ehkä kateutta helposti pidetäänkin lapsellisena käytöksenä; osaahan aikuinen jo iloita aidosti toisen puolesta. Tiedä sitten, onko kyseessä yksi lapsellisimmista helmasynneistäni, mutta olen kyllä itse joutunut karvaasti kokemaan kateuden tunteita yhä uudelleen aikuisenakin.

On jotenkin helpompi ymmärtää itseänsä silloin, kun huomaa kadehtivansa ulkoisia, pinnallisia asioita, kuten toisen ulkonäköä tai taloudellista menestystä. Eikö ole pelkästään inhimillistä olla kade sille, joka nyt vain näyttää paremmalta tai ajaa kalliilla merkkiautolla? Ehkä sellainen kateus tuntuu jossain mielessä oikeutetultakin (vaikkei tietenkään ole sitä).

Paljon kipeämpää tekee huomata, että on mahdollista kadehtia myös ystävänsä perhe-elämää, laajaa kaveripiiriä, organisointikykyä, rentoutta, hauskuutta ja huumorintajua, syvällisyyttä, kykyä olla empaattisesti läsnä, toisten vanhempien kärsivällisyyttä omien lastensa kanssa, oman lapsen saamaa rakkautta ja huomiota... Tällainen kateus ei enää viillä vain pinnalta, vaan syvältä sydämestä. Miten minä voin olla kateellinen näin ihanista, hyvistä ja hyödyllisistä asioista, ja vielä heille, jotka ovat kaikkein rakkaimpia ja joille mielelläni kuvittelisin suovani kaiken mahdollisen hyvän, mitä maa päällään kantaa?

Monta monituista kertaa Jumala on saanut näyttää, miten syvälle ja sitkeästi synti on juurtunut sydämeeni. Sanotaan, että rahan himo on kaiken pahan juuri (1 Tim. 6: 10). Kateus taas on kuin perennapenkki, joka välillä lepää vähän kuin paksun lumipeitteen alla piilossa, mutta annas olla, kun ympärillä alkaa kukkia! Silloin kateuskin nostaa päätään kaikessa vihreydessään.

Monta monituista kertaa olen saanut myös palata Paavalin valaiseviin sanoihin (Room. 7):

18 Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;

19 sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.

20 Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.

21 Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;

22 sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,

23 mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.

24 Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?

25 Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta!

Hänen armossaan on minulle, sinulle ja kenelle tahansa muulle syntiselle kyllin (2 Kor. 12: 9). Oikein yllin kyllin. Kaikki synnit, kateuskin, on Jeesuksessa anteeksiannettu.

Istuttakoon taivaallinen Puutarhuri monivuotisten syntimukuloideni tilalle omat ikivihreänsä kasvamaan.