Tukevasti luterilainen

Reilun kahden viikon ajan olemme totutelleet asumaan uudessa kodissamme ihanissa maalaismaisemissa pienen mäennyppylän päällä peltojen keskellä. Punaisen tupamme, perunamaan ja pellot omistaa lähellä asuva maanviljelijä-maitotilallinen perheineen. Pojista on ollut hauska seurata isännän traktorin pörräystä ja laskea, kuinka monta rehupaalia tällä kertaa lähtee lavalla lehmien ruuaksi. Muuten täällä ei kovinkaan suuria liikennevirtoja näy, ruuhka-aikana ehkä naapuruston työmatkalaisten kaikki kolme autoa kurvailevat samaan aikaan samalla tienpätkällä.

Siksi olinkin heti silmä kovana, kun huomasin aamupäivällä naapurin pihaan pysähtyneen hopeanharmaan kiesin ja pihamaalla seisoskelevat tyylikkäästi pukeutuneet henkilöt. He eivät näyttäneet kuuluvan maaseudun vakikalustoon. Olimme juuri vanhemman toipilaspoikamme ja sisäleikeistä siltä erää tarpeeksi saaneen nuoremman vilperttimme kanssa pienellä polkupyörä- ja potkulautalenkillä, ja heilutimme pihalta seuraavaan naapuriin kaartavalle joukkiolle. Itselläni oli oma aavistukseni siitä, millä asialla tämä autontäysi hymyileviä ihmisiä mahtoi olla.  Seuraavan naapuritalon pihalta auto kääntyikin jonkin ajan kuluttua takaisin päin ja pysähtyi viereemme tien sivuun. Takapenkiltä nousi kaksi nuorta naista. Kysäisin heiltä, ovatko he etsimässä jotakin, vaikka jo tiesinkin vastauksen. Puheliaampi kertoi, että he ovat tosiaan täällä vähän kierrelleet ja ajattelivat tulla jututtamaan minuakin, ovat Jehovan todistajia ja heillä olisi tarjolla perheisiinkin liittyvää luettavaa. Olin jo ehtinyt hieman miettiä vastaustani: "Me ollaan tukevasti luterilaisia, ja mä toivoisin, että tekin voisitte löytää Jeesuksen." Ehkä seuraavalla kerralla saan luontevasti sanottua suunnittelemani "Toivoisin, että tekin voisitte löytää armollisen Jumalan Jeesuksessa". Vaihdoimme vielä pari sanaa siitä, että Jeesus on tärkeä ja Raamattu on rakas, ja naisten pakatessa kimpsunsa ja kampsunsa jäin pyörittelemään mieleeni noussutta ehdotusta: "Haluaisitteko te tulla meille juttelemaan Vapahtajasta?"

Toisilla on taitoa ja rohkeutta keskustella hanakoidenkin "käännytystyötä" tekevien kanssa lempeästi ja kertoa samalla oman uskonsa perustasta selkeästi. Toiset toimivat töykeämmin. Itse olen koettanut sydän pamppaillen mutta mahdollisimman ystävällisesti kieltäytyä keskustelusta. Vasta ihan viime aikoina parin ystäväni rohkean toiminnan kautta olen oppinut suhtautumaan kaikenlaisiin todistajiin ainakin vähän rakkaudellisemmin. Hehän ovat mitä parhaimpia keskustelukumppaneita. Kuinka moni muu tulee oikein ovelle tai kotipihalle asti kysymään, haluaisitko puhua Jumalasta? Kuinka moni muu haastaa yhtä avoimesti pohtimaan oman uskon perustaa ja miettimään, miksi uskon juuri niin kuin uskon, mitä niin hyvää luterilaisessa kristillisyydessä on, että haluan edelleen pysyä luterilaisena? Kuinka moni muu antaa samanlaisen tilaisuuden tunnustaa uskonsa Jeesukseen? Toisaalta kenelle muulle olisi sen tärkeämpää kertoa Jeesuksesta kuin sellaiselle, joka ei Häntä tunne? Ketä muuta olisi sen tärkeämpää johdattaa armollisen Jumalan luokse kuin sellaista, joka on kaukana Hänestä? Kuka muu tarvitsisi ilosanomaa enemmän kuin sellainen, joka joutuu tavoittelemaan pelastusta omin voimin?

Samat ajatukset olivat mielessäni viime viikolla katsellessani ystäväni kanssa erittäin mielenkiintoista Krishna-liikkeestä kertonutta dokumenttielokuvaa. Elokuvankin ihmiset kertoivat etsivänsä Jumalaa. Miten yleismaailmallisen inhimillistä se onkaan! Eihän meidän tarvitsisi etsiä, jos olisimme Hänen lähellään. Yritämme rakentaa omia teitämme Hänen luokseen, joka yksin on Tie. Jos olemme väärällä tiellä, olemme eksyksissä, vaikka luulisimme kulkevamme oikeaan suuntaan. Tässä olemme kaikki ihan samalla viivalla. "Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen." (Jes. 53: 6a) "Jumalaton hylätköön tiensä ja väärintekijä ajatuksensa ja palatkoon Herran tykö, niin hän armahtaa häntä, ja meidän Jumalamme tykö, sillä hänellä on paljon anteeksiantamusta." (Jes. 55: 7)" "Ei kukaan tule Isän luokse muutoin kuin minun kauttani", sanoi Jeesus. Hän on se tie, joka vie vapauteen. "Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme." (Jes. 53: 6b)  Jumala on kiivas ja vihaa syntiä, mutta silti Hän toivoisi jokaisen ihmisen pelastuvan. "Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää." (Hes. 33: 11) Kunpa tämä saisi näkyä meidänkin asenteissamme ja toiminnassamme! Kunpa emme vain omisi Jeesusta, vaan todella omistaisimme hänet. Hänen kauttaan meilläkin on anteeksiantamusta jaettavaksi asti! "Hän on meidän syntiemme sovitus, eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien." (1 Joh. 2: 2)
 

P.S. En ole tukevasti luterilainen sen takia, että olisin päättänyt olla sellainen. Minun päättäväisyydelläni se jäisi todella lyhyeksi iloksi. En ole tukevasti luterilainen myöskään siksi, että olisin kovasti konservatiivinen ja haluaisin yksisilmäisesti pitäytyä perinteisiin. Olen tukevasti luterilainen, koska "Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumilla, valaissut minua lahjoillaan ja pyhittänyt ja varjellut minut oikeassa uskossa" (Katekismus). Kiitos Jumalalle siitä, että "kun sinun sanasi avautuvat, niin ne valaisevat ja antavat yksinkertaiselle ymmärrystä" (Ps. 119: 130). Antakoon Hän evankeliuminsa ilosanoman loistaa sinullekin!