Back to basics

Viikonlopun nuortenpäiviltä ja syysjuhlilta jäi takataskuun monenlaista, tässä ensin yksi anekdootti maistiaisiksi:

Pastorillamme on uusi hieno korealainen puhelin, joka osaa mm. vastata sille esitettyihin kysymyksiin. Siitä riittikin viihdykettä pitkälle iltaan. Jotkin kysymykset olivat tietysti puhelimen tietokapasiteetille liian kova pala purtavaksi, ja joihinkin kysymyksiin oli ohjelmoitu melko diplomaattiset vastaukset. Esimerkiksi kysymys Pohjois-Koreasta tai elämän tarkoituksesta sai naisäänen myöntämään, että melko haastavia kyselet. Ehkä parhaat naurut saimme kuitenkin puhelimen pikku kämmistä: Kun sitä pyytää soittamaan P-K:n yksinvaltaiselle johtajalle (jääköön nimi tässä nyt mainitsematta), puhelin vastaa soittavansa kirkkomme johtajalle : D Miesten nimissä kun on sen verran samaa sointia.

Pohjois-Korean tilannetta emme tällä kertaa sen enempää käsitelleet, mutta suurta kysymystä elämän tarkoituksesta kyllä. Saimme siihen kaksi vastausta: 1. Olemme täällä, jotta oppisimme tuntemaan armollisen Jumalan. 2. Olemme täällä, jotta jakaisimme Jumalan rakkautta myös toisille. "Me rakastamme, sillä Hän on ensin rakastanut meitä."

Puhuimme myös kutsumuksesta. Se ei siis (välttämättä) tarkoita mitään tiettyä ihmisläheistä ja alipalkattua ammattia, vaan kaikkia niitä rooleja ja asemia, joita elämässä kohtaamme. Itselläni osa kutsumukseen liittyvistä kysymyksistä, kuten puolison- ja ammatinvalinta, on jo ratkennut, mutta muutakin pohdintaa voi elämässä tulla eteen. "Mikä merkitys omalla elämälläni on, miksi olen tällaisessa tilanteessa, mitä Jumala haluaa minun tässä asiassa tekevän?" 

Itselleni jäi mieleen erityisesti opetus siitä, että emme voi käskeä Jumalaa näyttämään suoraan Raamatusta tai muilla merkeillä, mikä elämämme "missio" tulee olemaan. Me elämme uskossa, emme näkemisessä. Kaikissa uskon ja elämän kysymyksissä on tärkeintä, että pohja on kunnossa. Jos emme usko Jumalaan, eli talollamme ei ole perustusta, meidän on turha yrittää nähdä, minkälaisia seiniä rakennukseemme voisi olla tulossa. Jumala tahtoo rakentaa talollemme ensin vahvan perustan, jonka päälle Hänen suunnittelemansa seinät voivat rakentua. Meidän ei myöskään pidä yrittää sanella Jumalalle, että "minä haluaisin elämässäni tätä ja tuota, pliis, tee se mahdolliseksi". Jumalalla on ihan omat suunnitelmansa meidän varallemme. 

Ehkä isoin opetus itselleni oli se, että elämämme kysymysten ratkaiseminen on paljon enemmän Jumalan kuin meidän huolenamme. Hän välittää siitä paljon enemmän kuin me koskaan osaamme. Hän ei välttämättä anna "pikavastauksia" kysymyksiimme, mutta kun rukoillen pyydämme Häntä ohjaamaan elämäämme, Hän antaa meille sellaisia ajatuksia, tavoitteita ja suunnitelmia, jotka vievät elämämme tapahtumia Hänen hyväksi näkemäänsä suuntaan. Kun uskossa rukoilemme: "Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi, tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaissa--", Jumala varmasti kuulee rukouksemme ja toteuttaa pyyntömme. Hänellä on "sormensa pelissä" niin kaikkein suurimmissa kuin pienimmissäkin elämän asioissa. Hänen sallimattaan ei tapahdu yhtään mitään. Jopa silloin, kun teemme itse typeriä valintoja ja huonoja ratkaisuja, Hän on sallinut niin tapahtua. Kaiken tapahtuvan kautta Hän antaa omilleen jotakin hyvää ja kääntää kurjatkin asiat palvelemaan omaa, suurta ja meille vielä monin tavoin tuntematonta tahtoaan.

Lopuksi tekisi mieli kirjoittaa vielä jotain siitä rakkaudesta ja ilosta, jota saimme jakaa toistemme kanssa viikonloppuna ja erityisesti ehtoollispöydässä. En vain löydä siihen sanoja. Puhukoon tänään laulettu ehtoollisvirsi puolestaan:

"Jeesus, luona armopöydän

sinut löydän,

siinä mulla kyllin on.

Siellä armo, rauha, ilo,

siellä elo,

sieltä löydän ravinnon."

Miten ihanaa on jakaa yhteinen usko, toivo, Kristus! 
Siunattuina kohti uutta viikkoa!

Päivän Sana

En malta olla kirjoittamatta vielä yhtä tekstiä ennen viikonlopun viettoon lähtöä. 

Sähköpostiini tulee joka päivälle oma pieni Päivän Sana, joka tänään oli psalmin 18 jae 47: "Herra elää! Kiitetty olkoon minun kallioni ja ylistetty minun pelastukseni Jumala." Pihalla ja sydämessäkin tuntuu paistavan aurinko, ja mielessä ovat eilisillasta asti soineet upeat kiitosvirret (joita en muista ihan sanasta sanaan ulkoa, mutta tarkistan sanat, kun taas saan virsikirjan käsiini):

"Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun,
kun pyhilles soit levon siunatun,
ja rauhan, jälkeen tuskan, taistelun.
Halleluja, halleluja, halleluja!"

"Sinulle kiitos, Isä maan ja taivaan!
On nimes suuri, pyhä, kallis aivan!
Ja armos sun on vakaa, määrätön,
taivainkin tähtein yli ääretön, ääretön."

"Kaikkivoipa Jumalamme,
me jalkais juureen kumarramme...
Halleluja!
Suur voimassaan, suur armossaan
on Herra suuri taivaan maan!"

Voisin vielä lainata psalmin 40 sanoja: "Hän antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme." Ja jossakin hengellisessä laulussakin kuvataan: "Soi sydämeni kiitosta, kun kaiken anteeksi antoi." 

Iloa viikonloppuun!

Ajatuksenjuoksua

"Mitä mä olen tehnyt, että Jumala antaa asioiden mennä näin mukavasti? Olenko mä muka nyt tehnyt jotain paremmin kuin aikaisemmin? Enkö mä paljon hanakammin huutanut Häneltä apua silloin, kun oli vaikeaa? Mutta eihän mun tarvitse tässä asiassa miettiä omaa osuuttani. Ei mun teot koskaan voisi olla niin hyviä, että mä niillä voisin ansaita Jumalalta yhtään mitään hyvää. Eikä niin huonoja, että ne peittoaisi Jumalan hyvyyden. Hän on niin hyvä, että jakaa meille armostaan kaikkea hyvää. Ei me sitä ansaittaisi. Se, mitä mä ansaitsisin, olisi iankaikkinen rangaistus. Ethän Jeesus anna mun koskaan unohtaa, että iankaikkinen elämä on sinun armolahjaasi, samoin kaikki muukin hyvä siinä sivussa.

Voisiko mulla joskus olla asiat niin hyvin, etten enää tarvitsisi Jumalaa? Eikö silloinkin kaikki hyvä, mitä mulla on, olisi Häneltä? Ja voisiko mulla joskus olla asiat niin huonosti, ettei Jumala enää voisi auttaa? Voisiko mikään olla Jumalaa suurempaa?"

--

Tässä oli luultavasti tämän viikon viimeinen blogikirjoitus. Viikonlopuksi on tiedossa yhdessäoloa Sanan ja seurakuntalaisten kanssa, ja muutenkin on syytä vähän hillitä netin käyttöäni. Rauhallista iltaa ja tapaamisiin täällä tai jossain muualla. Siunatkoon meitä kaikkivaltias Jumala.

Sunnuntaita odotellessa

Herra, armahda minua!
Jos minun pitäisi tällaisena tulla eteesi,
kuolisin häpeästä.
Peitä minut Jeesuksen pyhyydellä,
hänen, joka otti pois maailman synnin
ja pyyhkii rikkomukseni pois niin kuin pilven.
Sinä teet minut puhtaaksi.
Anna minun tulla kasvojesi eteen
etsimään sinua, Herra.
Lupasithan, että jokainen etsivä löytää.
Kirkasta minulle armolliset kasvosi.
Tule minun luokseni ja armahda minua,
sillä minä olen synnistä sairas.
Tee minut terveeksi ja anna minulle heikolle
uutta voimaa Jeesuksen nimessä.
Ylistys ja kunnia sinulle, Herra,
joka nostat ja kannat ja pelastat, minutkin!

Hämmästyin todella, kun tähän tämänaamuiseen rukoukseeni liittyen etsin äsken Raamatusta, missä kohdassa sanottiinkaan: "Minä pyyhin pois sinun rikkomuksesi niinkuin pilven ja sinun syntisi niinkuin sumun." Se löytyy Jesajan kirjasta, Jes. 44:22. Luin luvut 44-46 aina vain enemmän hämmästellen sitä, miten tarkasti ne liittyivät rukoukseeni ja miten valtavasti ne puhuttelevat juuri nyt.

Kokonainen ihminen

Katselin yhtenä päivänä netissä muutamia todella näyttäviä videonpätkiä. Ne oli suunniteltu ja toteutettu laadukkaasti ja ainakin omalla kohdallani täyttivät tarkoituksensa: ne imaisivat mukaansa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä pääni sisälle, minkälaista vipinää se hengästyttävän visuaalinen ilotulitus aiheutti aivoissani. 

Jälkeenpäin olo tuntui tyhjältä. Kello raksutti, pihan puut tönöttivät paikoillaan, istumalihakset olivat puuduksissa. Tiedät varmaan tunteen, kun astuu elokuvateatterista pihalle kadun vilinään, ja pitää vähän aikaa räpytellä silmiään, ennen kuin alkaa tottua taas tavallisen elämän tavallisiin ärsykkeisiin. Ei olekaan enää niin häikäisevän kaunista, räjähtävää vauhtia eikä sinfoniaorkesterin soittoa tunnelmaa tihentämässä. Hetken tuntuu, että nyt minut on kyllä huijattu takaisin tähän harmaampaan maailmaan.

Siihen elokuvien tenho varmasti perustuukin. Pääsee joksikin aikaa kylään aivan eri maailmaan, sellaiseen, missä värit ovat kirkkaampia, ihmiset kauniimpia, äänet kiehtovampia ja tunteet voimakkaampia. Maailmaan, jossa ei ole tylsyyttä eikä tyhjiä hetkiä. Harmi vain, että sellaiseenkin maailmaan turtuu. Sitten tarvitaankin yhä hätkähdyttävämpiä kohtauksia, yhä räjähtävämpää toimintaa, yhä silotellumpia kasvoja ja vartaloita, yhä massiivisempia tunteenpurkauksia. Kun mikään ei muuten enää tuntuisi miltään.

Olen alkanut herätä ymmärtämään paremmin perinteistä psykologian viisautta siitä, että me ihmiset todella olemme fyysis-psyykkis-sosiaalisia, ja myös hengellisiä, kokonaisuuksia. Usein elokuvat, musiikkivideot, tenttiin lukeminen ja vaikka rukoileminen virittävät lähinnä pääkoppaamme. Kesän englanninkurssilta jäi mieleen eräs TED-talks-puhe, jossa vitsailtiin monien professorien elävän päänsä sisällä ja käyttävän vartaloaan vain välineenä päänsä siirtämiseen paikasta toiseen. Eläminen typistyisi melko yksiulotteiseksi, jos käyttäisimme siihen vain hartioidemme yläpuolista osaa.

Hampaiden pesu. Nuotion lämpö. Höyryävä hengitys. Joutsenten törähdykset. Ruuan tuoksu. Viinin maku. Nukahtava lapsi. Käsi olkapäällä. Ristinmerkki. Nämä ovat oman elämäni "erikoistehosteita", jotka saavat ainakin minut havahtumaan tähän hetkeen ja sen kauneuteen.

Samasta syystä käyn paljon mieluummin paikan päällä jumalanpalveluksessa kuin esimerkiksi kuuntelisin vain saarnan netistä (vaikka onneksi sekin on nykyään mahdollista!). Minusta on ihanaa päästä mukaan jumalanpalvelukseen: kuulemaan, näkemään, laulamaan, sulauttamaan ääneni yhteiseen rukoukseen, pudottamaan oma osuuteni kolehtiin, maistamaan siunatussa leivässä ja viinissä anteeksiantamusta Kristuksen ruumiissa ja veressä, muistamaan eleilläni Jumalan pyhyyttä ja omaa pienuuttani. Jumalanpalveluksessa näkee myös selvästi, miten konkreettisiin asioihin Jumala on halunnut sitoa syntien anteeksiannon. Raamattuun kirjoitettuun, käsillä avattavaan, silmillä katsottavaan, suulla kerrottavaan, korvilla kuultavaan sanaan, pastorin valelemaan, iholla tunnettavaan veteen, ihmisten viljelemistä aineksista tehtyyn syötävään leipään ja juotavaan viiniin. Niiden kautta Jumala lähestyy meitä ja antaa armonsa. Kiitos Jumalalle siitä, miten kokonaisvaltaisesti ihmisyys, fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja hengellinen, saa toteutua juuri aidossa, oikeassa jumalanpalveluksessa!

Melko uusi tuttavuus

Olen saanut tänä syksynä tavata opiskelijaympyröissä monia ihan uusia tuttavuuksia. On kiva kohdata aivan tuntemattomia ihmisiä ja pikku hiljaa tutustua paremmin. Joistakin uusista tuttavuuksista voi tulla pitkäaikaisia ystäviäkin.

Yksi uudehko ystäväni ei kuitenkaan ole ihminen, vaan ele. Ristinmerkistä on tullut minulle vuosien mittaan yhä tutumpi ja yhä rakkaampi.

Ensimmäisen kerran kokeilin ristinmerkin tekemistä ala-asteen uskonnontunnilla. Ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle kolmella sormella - itäiseen tapaan. Silloin yhdistin ristinmerkin vain ortodokseihin. Uudelleen tutustuin ristinmerkkiin seurakunnan leirillä Tanskassa rippikoulun jälkeisenä kesänä. Otsa, sydän, vasen, oikea - läntiseen tapaan. Muistan jännityksen ja vierauden tunteen. "Onko tämä jotain luvatonta, kun en ole kasvanut tällaista tehden?" Mieleeni jäi kuitenkin kytemään kipinä siitä, että kunpa voisin joskus tehdä ristinmerkin luontevasti arkipäivässäkin. 

Sitten kului monta vuotta ilman ristinmerkkiä.

Eräänä sunnuntaina ei kovinkaan monta vuotta sitten huomasin, että seurakuntamme uusi jäsen teki jumalanpalveluksessa ristinmerkin. Eikä hän ollut ainoa. Aloin uteliaana seurata, miten he sen tekevät, ja milloin. Toivoin, että voisin itsekin osallistua jumalanpalvelukseen yhtä kehollisesti, yhtä henkilökohtaisesti. En vain osannut - enkä uskaltanut. Rohkaistuin kuitenkin kysymään ja kuuntelemaan. Melkoisesti hapuillen kokeilin välillä kotona tehdä ristinmerkin. "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen." Tajusin, ettei siinä voinut olla mitään väärää, tottumattomuutta vain. Yhtenä päivänä tein itsekseni ristinmerkin ennen ruokasiunausta. Aivan kuin pyhä olisi laskeutunut arkeeni.

Kirkkomme kesäleirillä sain todellisen ristinmerkkiboostin, kun sain kuulla mahtavaa opetusta vanhoista kristillisistä tavoista, eleistä ja symboleista. Jaoin täällä blogissakin leirituliaisia. Uskaltauduin opettamaan juuri itse oppimaani myös pojillemme. Aloin perheemme yhteisessä ruokasiunauksessakin tehdä ristinmerkin. Samoin iltaisin nukkumaan mennessä ja aamuisin heräämisen jälkeen. Ensin kolmella sormella, sitten avokämmenellä, vähän rennommin. Minulle todella iso kynnys oli alkaa tehdä ristinmerkki myös jumalanpalveluksessa. Sekin päivä koitti. Herran siunauksen lopuksi hymy levisi helpottuneen ja onnellisen Outin kasvoille: "...ja antakoon teille rauhan. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Aamen." Tämä koskee varmasti myös minua!

Muutamassa kuukaudessa ristinmerkistä on tullut luonteva osa arkea ja juhlaa. Kun elämämme isoja kysymyksiä oli ratkennut lyhyessä ajassa ja pääsin syksyn ensimmäisen luentopäivän jälkeen takaisin opiskelijakämpille, en voinut muuta kuin ilosta ja kiitollisuudesta hilpeästi hymyillen tehdä ristinmerkin - ja heti perään vielä pari lisää. Mikä muu voisi niin konkreettisesti ja helposti muistuttaa, että kaikki hyvä tulee kolmiyhteiseltä Jumalaltamme - onhan Hän antanut itsensäkin, minullekin!

En tiedä, miten hassulta tämä hehkutus kuulostaa. Ei kaikkien tietenkään tarvitse tehdä ristinmerkkiä. Itse vain olen saanut sen kautta jo niin paljon, etten toivottavasti tästä tavasta opi koskaan enää pois. Jos ristinmerkki on sinulle uusi tuttavuus, voit ottaa siihen tuntumaa vaikkapa tämänaamuisella rukouksellani, joka taitaa sopia myös iltaa päättämään:

 + Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Pese minut puhtaaksi synnistä,

niinkuin pesit minut jo kasteessani.

Puhdista minun

+ ajatukseni, tunteeni ja käteni teot.

Jään, Jeesus, sinun 

+ ristisi suojiin.

Aamen.

The Sweet Poppa Joe

Se tunne, kun on ollut valveilla melkein tunnin, kello on 02:43 ja päässä soi lakkaamatta Poppa Joe. Coconut.

--

Välillä on ihan hyvä nukkua huonosti. Muistaa taas, miten iso ero olossa on enemmän ja vähemmän makeiden unien jälkeen. Oli aika, jolloin merkitsin hyvin nukutut yöt kalenteriini huutomerkeillä ja hymynaamoilla. Hyvä, jos niitä tuli yksi tai kaksi viikossa. Pää oli kuin pumpulia ja pinna naapurilta lainassa. Luojan kiitos, että se aika on takana päin.

Rauhattoman viime yön jälkeen havahduin uuteen ajatukseen. Ihmisen elämä on täynnä toistoa. On monia mukavia asioita, joita pitää jatkuvasti uusintaa. Unta ei voi kerätä varastoon. Syödä täytyy, vaikka vararavintoakin olisi kertynyt vyötärölle. Mielekästä tekemistä saisi mielellään olla joka päivälle. Säännöllinen liikunta auttaa moniin vaivoihin. Avioliitossa olevalle seksuaalisuuden toteuttaminen sopivan usein tuottaa monenlaista iloa. Ystävyyssuhteet eivät pysy yllä pelkällä ensitapaamisella. Hygienian ja kauneuden hoitoon käytetään iso siivu hereilläoloajasta joka päivä. Joskus mietimmekin huvittuneina mieheni kanssa, mitenköhän monta kertaa olemme jo pesseet poikiemme hampaat, kun vanhemmalla on ikää kuusi ja nuoremmalla neljä vuotta, ja vuodessa on noin 365 päivää ja päivässä kahdet hammaspesut per naama.

Tarvitsemme toistuvasti peseytymistä, ravintoa, läheisyyttä ja harjoitusta myös uskonelämässä. Meidät on kyllä pesty kertakaikkisen puhtaiksi jo pyhässä kasteessa, mutta kastettamme muistamalla voimme hyötyä siitä joka päivä. Voimme kuolla hengellisesti nälkään, jos jätämme Raamatun lukemisen, jumalanpalveluksessa käymisen ja ehtoollisen viettämisen vain suuriin juhlapyhiin. Meillä ei ole voimia pitää Jumalasta kiinni, mutta Hän vetää meidät lähelleen ja hellii meitä juuri sanallaan ja sakramenteillaan. Hän tuo meidät myös yhteen toisten uskovien kanssa, mistä on iloa ja hyötyä kaikille. Myös rukoukset on tarkoitettu toistettaviksi, ja sanotaanhan meille jopa: "Rukoilkaa lakkaamatta." (1 Tess. 5:17) Sekään ei ole niinkään Jumalaa varten; Hänhän tietää, mitä tarvitsemme, ennen kuin olemme ehtineet vielä mitään pyytää. Se on meille tarpeen. Saamme muistaa rukoillessamme Jumalan käskyjä, lakia ja tuomioita, ja armollisuutta, joka toi Jeesuksen tänne, ihmisenä ja Jumalana elämään ja kuolemaan meidän syntejämme kantaen ja kaiken pahan voittaneena nousemaan kuolleista. Eikö ole ihmeellistä, että Jeesus, todellinen Jumala ja kuningasten Kuningas, alistui elämään ihmisenä, kaikenlaisten toistuvien rutiinien ja arkisen elämän keskellä - meidän vuoksemme!

Hänen armostaan iloiten rukoilen psalmin sanoin:

"Herra, sinä tutkit minua ja tunnet minut.
Istunpa minä tai nousen, sinä sen tiedät; sinä ymmärrät minun ajatukseni kaukaa.
Käynpä tai makaan, sinä sen havaitset, ja kaikki minun tieni ovat sinulle tutut.
Sillä, katso, ei ole sanaa minun kielelläni, jota sinä, Herra, et täysin tunne.
Sinä olet saartanut minut edestä ja takaa ja laskenut kätesi minun päälleni.
Senkaltainen tieto on minulle ylen ihmeellinen, ylen korkea käsittääkseni sen.
Minne minä voisin mennä, missä ei sinun Henkesi olisi, minne paeta sinun kasvojesi edestä?
Jos minä taivaaseen nousisin, niin sinä olet siellä; jos minä tuonelaan vuoteeni tekisin, niin katso, sinä olet siellä.
Jos minä kohoaisin aamuruskon siivillä ja asettuisin asumaan meren ääriin,
sielläkin sinun kätesi minua taluttaisi, sinun oikea kätesi tarttuisi minuun.
Ja jos minä sanoisin: "Peittäköön minut pimeys, ja valkeus minun ympärilläni tulkoon yöksi",
niin ei pimeyskään olisi sinulle pimeä: yö valaisisi niinkuin päivä, pimeys olisi niinkuin valkeus.
Sillä sinä olet luonut minun munaskuuni, sinä kudoit minut kokoon äitini kohdussa.
Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää.
Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin, kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä.
Sinun silmäsi näkivät minut jo idussani. Minun päiväni olivat määrätyt ja kirjoitetut kaikki sinun kirjaasi, ennenkuin ainoakaan niistä oli tullut.
Mutta kuinka kalliit ovat minulle sinun ajatuksesi, Jumala, kuinka suuri on niitten luku!
Jos minä tahtoisin ne lukea, olisi niitä enemmän kuin hiekan jyväsiä. -Minä herään ja olen vielä sinun tykönäsi.
Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle."                    Ps. 139: 1-18, 23-24
Hyvää yötä!

Laonnutta viljaa

                                

                                Laonnutta viljaa pellollani

                                Laonnutta viljaa, Herra

                                Katso, miten korret ovat taittuneet

                                eivät tähkän painosta, vaan tuulen

                                sateessa kaatuneet, hennot varret

                                Miten saat, Herra

                                satoa pelloltani?

                                
                                Oi Herra, kylvä sydämeeni

                                uuden kevään toivo

                                Vahvista ja hoida

                                vilja vahvaan kasvuun

                                kohti Valoa

                                
                                --
                                Ihmetellen katson, Herra

                                uusia alkuja

                                Sanasi siemenen kasvuvoimaa

                                syksynharmaalla sänkipellollani

Matkalla uuteen viikkoon

Helsingin rautatieaseman seutu täyttyy uusista rakennuksista. Junan ikkunasta niitä katsellessani mietin äsken päättynyttä jumalanpalvelusta. Saarnassa puhuttiin siitä, että kristityn elämä on kuin telttaretki, jonka jälkeen päästään kauan kaivattuun pysyvään kotiin. Mieleeni jäi vahvasti myös opetus siitä, kuinka Jumala toimii jo tässä elämässä. Kun Hän evankeliumissaan julistaa meidät syntiset vanhurskaiksi, se ei tapahdu vain taivaassa, vaan täällä, meidän keskellämme ja sydämessämme. Hän tekee meidät alusta alkaen uusiksi. ”Katso, uudeksi minä teen kaikki.” (Ilm. 21:5) Rakennustyömaan nostureita katsellessani tulin ajatelleeksi, että Jumala ei kuitenkaan tee meistä staattisia ja paikallaan pysyviä, vuodesta toiseen samanlaisena säilyväksi tarkoitettuja rakennuksia. Meitä kyllä kutsutaan Jumalan temppeliksi, jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän luo meidät eläväksi temppeliksi, joka on tarkoitettu rakentumaan jatkuvasti, sekä yksilöinä että seurakuntana. Sanotaanhan, että emme tule tässä elämässä koskaan valmiiksi. Jäämme aina keskeneräisiksi, Jumalalla on aina työmaata meissä. Omilla synneillämme ja epäuskollamme hakkaamme maahan niitä seiniä, joita Jumala on rakentanut. Tarvitsemme Kristusta armahtamaan meitä, estämään tuhotöiden tekemistä ja rakentamaan väsymättä uutta. Samalla saamme luottaa siihen, ettei Hän hylkää meitä. Jumala ei jätä ”raudoituksiamme” ruostumaan sateeseen eikä ”betonipilareitamme” ilman suojaa. Hän levittää telttamajansa yllemme ja puhaltaa Pyhällä Hengellään meihin uutta vauhtia. Hän elää meissä ja me uskossa Häneen. ”Hänessä me elämme ja liikumme ja olemme.” (Ap. t. 17:28) Hän on meidän rakas Eläväksitekijämme ja uudistajamme.

Siihen asti kunnes kaikki entinen on mennyt (Ilm. 21: 4), synnyttäköön Jeesus meissä uutta elämää yhä uudelleen.