Paluumatkalla

Juoksulenkillä mieleeni nousevat usein Heprealaiskirjeen sanat: ” -- Pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne…” 

Yleensä juoksen niin pitkään kuin jaksan, ja sitten palaan kävellen ja pieniä pätkiä juosten takaisin. Tuntuu hienolta huomata, että silloin kun juoksu sujuu, pääsen aina vähän pidemmälle kuin aikaisemmin, ja koko lenkkiin kuluu aikaa kuitenkin silti aina suunnilleen saman verran. Yhtenä aamuna olin juossut taas pidemmälle kuin koskaan aikaisemmin, ja paluumatkaakin oli siis edessä runsain mitoin. Hengityksen tasaantuessa mielenikin rauhoittui, ja aloin siinä askeltaessani käydä läpi Isä meidän -rukousta. Aina yhden pyynnön jälkeen annoin mieleeni tulla siihen liittyviä ajatuksia. Tämä on ollut ainakin minulle hyvä tapa syventää rukouselämää ja todella miettiä tuttujen sanojen sisältöä. 

Suunnilleen puolivälissä paluumatkaa olin päässyt rukouksen kohtaan: ”Anna meille anteeksi meidän syntimme… ” Tien reunassa näin kerälle käpertyneen, auton renkaan alla musertuneen käärmeen. Siitä ajatukseni lähtivät sellaiseen lentoon, että kotipihalle saapuessakin oli vielä sama rukous huulilla. Ihan sanatarkkaa kopiota ajatuksistani en tietenkään enää osaa muodostaa, mutta jotakin tällaista kulki mielessäni:

Me säälimme auton alle jäänyttä kyykäärmettäkin, mutta emme säälineet Sinua. Miten huusikaan epäusko herjauksia katsoessaan ristille! ”Jos olet Jumalan Poika, auta itseäsi, astu alas ristiltä!” Epäusko katsoi vain siihen, mikä näkyi. Usko luottaa näkymättömään, toivoo sitä, mikä näyttää mahdottomalta, luottaa siihen, että Jumalalle on kaikki mahdollista. Miten huusikaan syntisyytemme kostoa viattomalle, kuolemaa elävälle Jumalalle, rangaistusta hänelle, joka ei ollut tehnyt mitään pahaa, hänelle, joka oli täynnä armoa ja totuutta. Miten huusikaan ristillä kärsivä tosi ihminen ja tosi Jumala: ”Isä, anna heille anteeksi! -- Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut? -- Se on täytetty!” Miten huusikaan maa, taivas ja temppeli Jumalan kuollessa! 

Kaikessa hiljaisuudessa 

Jumalan Karitsa otti pois maailman synnin. 

Kaikessa hiljaisuudessa 

hänet otettiin ristiltä ja haudattiin. 

Kaikessa hiljaisuudessa 

hän astui alas helvettiin 

ja nousi kuolleista.

Sunnuntaiaamuna kuultiin uusi huuto: 

”Älkää pelätkö, Hän nousi ylös! Menkää ja kertokaa se kaikkeen maailmaan!” 

Niin julistetaan Herran kuolemaa ja Hänen ylösnousemuksensa voimaa siihen asti, kunnes Hän tulee. 

Mietin aluksi, pitäisikö tämä ajatuksenjuoksu säästää pitkäperjantain blogikirjoitukseksi. Sitten tuumasin, että vaikka varsinaiseen pääsiäiseen onkin vielä aikaa, ei ole mitään syytä olla ajattelematta sen sanomaa joka päivä, tänäänkin. Kotona seinällä oleva krusifiksi ja ristinmerkin tekeminen auttavat minua muistamaan sitä, miten suuren työn Jumalan Poika teki pelastaakseen meidät. Ristiinnaulittu Kristus on ehkä maailmalle hullutus, mutta meille, jotka uskomme, se on Jumalan voima ja Jumalan viisaus (1 Kor. 1: 23-24). Hänen voimassaan jaksamme juosta kaikki ala- ja ylämäet taivaalliseen Kotiimme asti.