Kokonainen ihminen

Katselin yhtenä päivänä netissä muutamia todella näyttäviä videonpätkiä. Ne oli suunniteltu ja toteutettu laadukkaasti ja ainakin omalla kohdallani täyttivät tarkoituksensa: ne imaisivat mukaansa. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä pääni sisälle, minkälaista vipinää se hengästyttävän visuaalinen ilotulitus aiheutti aivoissani. 

Jälkeenpäin olo tuntui tyhjältä. Kello raksutti, pihan puut tönöttivät paikoillaan, istumalihakset olivat puuduksissa. Tiedät varmaan tunteen, kun astuu elokuvateatterista pihalle kadun vilinään, ja pitää vähän aikaa räpytellä silmiään, ennen kuin alkaa tottua taas tavallisen elämän tavallisiin ärsykkeisiin. Ei olekaan enää niin häikäisevän kaunista, räjähtävää vauhtia eikä sinfoniaorkesterin soittoa tunnelmaa tihentämässä. Hetken tuntuu, että nyt minut on kyllä huijattu takaisin tähän harmaampaan maailmaan.

Siihen elokuvien tenho varmasti perustuukin. Pääsee joksikin aikaa kylään aivan eri maailmaan, sellaiseen, missä värit ovat kirkkaampia, ihmiset kauniimpia, äänet kiehtovampia ja tunteet voimakkaampia. Maailmaan, jossa ei ole tylsyyttä eikä tyhjiä hetkiä. Harmi vain, että sellaiseenkin maailmaan turtuu. Sitten tarvitaankin yhä hätkähdyttävämpiä kohtauksia, yhä räjähtävämpää toimintaa, yhä silotellumpia kasvoja ja vartaloita, yhä massiivisempia tunteenpurkauksia. Kun mikään ei muuten enää tuntuisi miltään.

Olen alkanut herätä ymmärtämään paremmin perinteistä psykologian viisautta siitä, että me ihmiset todella olemme fyysis-psyykkis-sosiaalisia, ja myös hengellisiä, kokonaisuuksia. Usein elokuvat, musiikkivideot, tenttiin lukeminen ja vaikka rukoileminen virittävät lähinnä pääkoppaamme. Kesän englanninkurssilta jäi mieleen eräs TED-talks-puhe, jossa vitsailtiin monien professorien elävän päänsä sisällä ja käyttävän vartaloaan vain välineenä päänsä siirtämiseen paikasta toiseen. Eläminen typistyisi melko yksiulotteiseksi, jos käyttäisimme siihen vain hartioidemme yläpuolista osaa.

Hampaiden pesu. Nuotion lämpö. Höyryävä hengitys. Joutsenten törähdykset. Ruuan tuoksu. Viinin maku. Nukahtava lapsi. Käsi olkapäällä. Ristinmerkki. Nämä ovat oman elämäni "erikoistehosteita", jotka saavat ainakin minut havahtumaan tähän hetkeen ja sen kauneuteen.

Samasta syystä käyn paljon mieluummin paikan päällä jumalanpalveluksessa kuin esimerkiksi kuuntelisin vain saarnan netistä (vaikka onneksi sekin on nykyään mahdollista!). Minusta on ihanaa päästä mukaan jumalanpalvelukseen: kuulemaan, näkemään, laulamaan, sulauttamaan ääneni yhteiseen rukoukseen, pudottamaan oma osuuteni kolehtiin, maistamaan siunatussa leivässä ja viinissä anteeksiantamusta Kristuksen ruumiissa ja veressä, muistamaan eleilläni Jumalan pyhyyttä ja omaa pienuuttani. Jumalanpalveluksessa näkee myös selvästi, miten konkreettisiin asioihin Jumala on halunnut sitoa syntien anteeksiannon. Raamattuun kirjoitettuun, käsillä avattavaan, silmillä katsottavaan, suulla kerrottavaan, korvilla kuultavaan sanaan, pastorin valelemaan, iholla tunnettavaan veteen, ihmisten viljelemistä aineksista tehtyyn syötävään leipään ja juotavaan viiniin. Niiden kautta Jumala lähestyy meitä ja antaa armonsa. Kiitos Jumalalle siitä, miten kokonaisvaltaisesti ihmisyys, fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja hengellinen, saa toteutua juuri aidossa, oikeassa jumalanpalveluksessa!