Onnea!

 

Tänään Turvapaikka-blogini viettää 1-vuotissyntymäpäivää! Sen syntymää kätilöi osittain yliopiston luovan kirjoittamisen kurssin ohjaajamme, joka kannusti tarjoamaan tekstejäni julkaistavaksi. On kynänjälkeni vuosien varrella jo näkynytkin mm. ainejärjestömme lehdessä ja kirkkomme julkaisemassa Luterilainen -lehdessä. Kaipasin kuitenkin väylää, jonka kautta voisin vähän useammin pohdiskella ja runoilla ja muutenkin purkaa uskon värittämää luovuuttani. Blogista on tullut minulle kuitenkin jotain vieläkin enemmän. Se on kuin päiväkirja, omannäköiseni, jossa voin avoimesti kirjoittaa sellaisistakin asioista, jotka eivät ehkä kovin helposti muuten tulisi puheeksi. Samalla se on kannustanut pitämään "kynän terävänä" - olisihan tylsää, jos blogi olisi pitkään ilman tuoreita juttuja.

Vuodessa on ehtinyt tapahtua todella paljon. Jossain vaiheessa kirjoitinkin sen näkyvän myös blogitekstieni aiheissa. Elämän synkät pilvet ovat tuntuneet sateensa sataneen vähäksi aikaa, ja valonpilkahduksia ja auringonpaistetta on taas paljon enemmän kuin vuosi sitten. Viimeksi tänään tuntui siltä, kuin olisin saanut elämäni takaisin. Eikä se ole mikään pieni juttu. Olen aikamoinen mielikuvaihminen, ja kurjimpina hetkinä viime vuonna näin itseni umpikujassa, seisakkeella junan jättämänä, tai peurana auton ajovaloissa. Kun viimeksi kiertelin remontoitavassa talossa, johon toivottavasti pian pääsemme muuttamaan, en voinut olla itkemättä ilosta. Niin pitkään olen odottanut, että pääsisimme taas kotiin. Nyt tuon - tosin väliaikaisen - kodin ikkunasta avautuvat uudet, avarat maisemat. Ihan kuin elämässämme muutenkin. Tuntuu taas hyvältä elää.  

En tiedä, onko tällaisessa tilanteessa reilua lainata Jobin sanoja käänteisesti: "Herra otti, Herra antoi. Kiitetty olkoon Herran nimi!" Nyt näen ainakin jotain siitä hyvästä, mitä Jumala on perheellemme tehnyt ottamalla jotakin pois - ja samalla antamalla ihmeellisen, runsaan siunauksen. Voin edelleen allekirjoittaa sen, mitä kirjoitin Jaakobinpainia-tekstissä vuosi sitten. Ahdistukset ohjaavat turvautumaan Jumalan lupauksiin. Ehkä vieläkin selkeämpänä nousee kiitos siitä, että ainoa turvapaikkani on Jumalan lupauksissa. Ne kestävät varmasti. Hänen armossaan on se pysyvä kotini, jota kukaan ei voi minulta viedä, ja joka varmasti pysyy silloinkin, kun kaikki muu hajoaa. Kaikki on Hänen kädestään - ja Hänen kädessään. Onneksi. Kiitos siitä Jumalalle!

Voisin päättää tämän pitkän blogimuistelon rakkaaseen psalmiin, joka on ollut huulillani välillä niin hyvinä kuin huonompinakin päivinä:

Ps. 34

2 Minä kiitän Herraa joka aika, hänen ylistyksensä on alati minun suussani.

3 Herra on minun sieluni kerskaus, nöyrät sen kuulevat ja iloitsevat.

4 Ylistäkää minun kanssani Herraa, kiittäkäämme yhdessä hänen nimeänsä.

5 Minä etsin Herraa, ja hän vastasi minulle, hän vapahti minut kaikista peljätyksistäni.

6 Jotka häneen katsovat, ne säteilevät iloa, heidän kasvonsa eivät häpeästä punastu.

7 Tässä on kurja, joka huusi, ja Herra kuuli ja pelasti hänet kaikista hänen ahdistuksistansa.

8 Herran enkeli asettuu niiden ympärille, jotka häntä pelkäävät, ja pelastaa heidät.

9 Maistakaa ja katsokaa, kuinka Herra on hyvä. Autuas se mies, joka häneen turvaa!

10 Peljätkää Herraa, te hänen pyhänsä, sillä häntä pelkääväisiltä ei mitään puutu.

11 Nuoret leijonat kärsivät puutetta ja näkevät nälkää, mutta Herraa etsiväisiltä ei mitään hyvää puutu. Siunattuja syyspäiviä sinulle, ja lukemisiin! : D