Outoilua

Taidan olla vähän outo. Haluaisin nimittäin ripittäytyä. Ensimmäisestä ja tähän mennessä viimeisimmästä ”virallisesta” yksityisripistäni on aikaa jo monta vuotta. Ehkä sekin on vähän outoa. Onhan siinä mahtava mahdollisuus päästä kertomaan mieltä painavat erehdykset ja tahallisetkin virheet teologian alan ammattilaiselle ja saada hänen kauttaan Jumalalta henkilökohtainen synninpäästö. En tiedä, mikä voisi olla syntien painon alla murtuneena parempaa kuultavaa kuin suorat sanat: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi.” (Matt. 9:2) Ihan tässä ja nyt, sellaisena kuin olet, yhtään sädekehää kiillottelematta ja syntien rapaa etukäteen pyyhkimättä. Saat anteeksi. Jeesus on pessyt sinut jo ihan puhtaaksi. Hänessä sinä olet kokonaan puhdas, yhtä pyhä kuin Jeesus itse. Usko Häneen niin pelastut. Hän teki jo kaiken sinua varten. Hän kärsi Jumalan vihan ja antaa sinulle rakkautensa. ”Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun.” (Jes. 43:1) Ihan parasta.

Miksi en sitten ole käyttänyt tätä mahtavaa mahdollisuuttani? Siihen on monta syytä. Yksi suurimmista on heikko käsitys omista synneistäni, ja laiskuus. Olisi jo pelkästään siinä ihan tarpeeksi tunnustettavaa.

Opiskelijakämpillä on aikaa vähän rauhallisemmalle aamupalalle kuin ”koti-kotona”. Käytinkin tilaisuuden hyväksi ja pohdin puurolautasen ääressä hieman syvemmin ripittäytymistä. Ensimmäinen ajatukseni tietysti oli (kuinkas muuten): ”No mitä mä sitten oikein tunnustaisin?” Viimeksi parisen viikkoa sitten omaatuntoani kaihersivat todella kovasti tietyt syntini, mutta jumalanpalveluksen yhteinen synnintunnustus ja -päästö ja muiden uskovien kanssa keskustelu vapauttivat aloittamaan taas puhtaalta pöydältä. Miksi tuntuu, ettei siihen pöydälle ole sen jälkeen kertynyt riittämiin syntejä henkilökohtaisesti pastorille tunnustettavaksi asti? Eikö todella ole?

Yksi syntini onkin juuri se, etten edes tiedosta läheskään kaikkia syntejäni enkä syntisyyteni läpikotaista syvyyttä. Syntisyydelläni onnistun vielä sotkemaan Jumalan lain peiliä niin, ettei se täydellä kirkkaudella heijastaisi näkyviin omaa kuvaani. On niin helppo sulkea silmät, kääntää katse poispäin ja unohtaa, miltä todella näytän pyhän Jumalan silmissä. Ei se ole mikään kaunis näky.

Luther on antanut syntinsä heikosti tunteville ohjeen peilata omaa elämää, esimerkiksi tätä opiskelijana, äitinä, vaimona, ystävänä ja uskovana elelemistä, kymmenen käskyn kautta. Siinä aamupuuroa lusikoidessani päätin noudattaa Lutherin kehotusta. Samalla mieleen tuli vanha viisaus siitä, että joka päivä rikomme ihan jokaista käskyä vastaan. Miten helppoa on ajatella, että enhän minä nyt ainakaan mitään epäjumalia palvo, enkä lausu turhaan Jumalan nimeä, ja kyllä minä pyhäpäivänä käyn kirkossa ja muuten luen Raamattua, enkä ole ketään teilannut enkä mitään koskaan varastanut… Omat silmäni ovat niin sokeat, että joitakin käskyjä pitää hieman ”kaivella”, ennen kuin näen rikkomani – ja siitäkin vain pienen häivähdyksen. Mutta Jumala näkee koko kuvan, ihan kaiken. Hänen lakinsa on myös väkevä ja voimakas, se avaa vastahakoisenkin silmät. Joidenkin käskyjen kohdalla onkin helpompi huomata heti, että ”Niin, tosiaan…” Mutta enpä siitäkään mitään hyvityspisteitä saa itselleni. Synti on synti vaikka voissa paistaisi ja miten kääntelisi, eikä itsessään synnin huomaaminen ole mikään palkittava ansio, vaan Jumalan kovaa työtä. Synnin palkkahan on kuolema. Kaikeksi onneksi Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä! (Room. 6:23)

Kymmenen käskyn lisäksi muistelin Lutherin kuvaamia käskyjen selityksiä. Nekin ovat todellisia silmien avaajia. Pääsin neljännen käskyn selitykseen asti, kun mielessäni ”valaistuivat” selitysten alussa toistuvat sanat: ”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa niin, että…” Lähtökohta Jumalan mielen mukaiseen käskyjen noudattamiseen on se, että uskomme pyhään ja armahtavaan Jumalaan, pelkäämme eli kunnioitamme Häntä ja toimimme Hänen käskyjensä mukaan, koska rakastamme Häntä. Se kolahti ja kovaa. Minun on ihan turha kuvitella, että omat motivaattorini olisivat aina vain ja ainoastaan Jumalan kunnioittaminen ja rakastaminen. Välillä viis veisaan käskyistä. Teologituttuni sanoi joskus, että jokainen synti on kuin sylkisi Jumalaa vasten kasvoja. Että se siitä kunnioittamisesta. Välillä pyrin noudattamaan käskyjä siksi, että voisin tarjota tekojeni kautta Jumalalle jonkinlaista hyvitystä korvaukseksi pahoista teoistani. Välillä tavoittelen hyviä tekoja pelkästä pelosta, en rakkaudesta. Enkä todellakaan voi ylpeillä uskollani ja sen vahvuudella. Korkeintaan jotenkin oudosti sillä, miten heikkoa se on. Vähän kun raaputtaa pintaa, alkaakin näkyä, miten paljon tarvitsen Jumalan armoa.

Tähän liittyen olenkin saanut nyt ottaa ihan uudeksi tavakseni tehdä ristinmerkin ennen kuin menen kirkkosaliin sisälle. Sekin muistuttaa, että en itsessäni kestä pyhän Jumalan edessä, mutta Jeesuksen ristin suojissa kyllä.

Sitä suojaa haen myös ripistä, toivottavasti taas ensi sunnuntaina. Pitkästä aikaa.

Siunattua arkea ja pyhää myös sinulle!