Joulun lahjat

Monille lapsille joulun tärkein sanoma liittyy lahjoihin. Mietitään, mitä haluttaisiin lahjaksi. Kirjoitetaan toivelistoja. Lasketaan päiviä siihen, että paketit saa avata. Odotetaan malttamattomina jouluiltaa. Aikuisille lahjat eivät välttämättä merkitse muuta kuin velvollisuutta tai antamisen iloa. Lahjojen vastaanottaminen voi tuntua vaikealtakin.

Itse sain tänä vuonna monta joululahjaa jo ennen joulua. Sain nähdä syntisyyteni aiempaa selvemmin. Sain kuulla lohduttavaa opetusta adventista ja uudesta alusta, jonka Jeesus antaa myös minulle armonsa kautta yhä uudelleen. Sain konkreettisemman uskon siihen, että Jeesus on luonamme ja todella vaikuttaa sanansa kautta. Sain luottaa Hänen todelliseen läsnäoloonsa ehtoollisessa. Sain uutta iloa ja rohkeutta. Sain vaikeuksissani tukea läheisiltä ihmisiltä. Sain helpotusta elämäntilanteeseeni ja valoisamman näkökulman tulevaan. Sain kiitollisen mielen Jumalan suurista ja pienemmältäkin näyttävistä lahjoista. Niitä riittää, niitä saa pyytää, niitä saa, ja niitä voi odottaa toiveikkaana. Sanoohan Jeesus itse: "Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa sitä, mikä hyvää on, niille, jotka sitä häneltä anovat!" (Matt. 7:11)

Pieneltä näyttävä lahja voi joskus olla kaikkein arvokkain. Siitä kertoo ainakin minua kovasti puhutellut joulusaarna, jonka voit lukea täältä.

Iloista joulua kaikille lapsille ja lapsenmielisille!

Tähtitaivaan alla

Kaksi kevyttä otsalamppua mukanani sukelsin pimeään. Naapurin pihavalot loistivat pellon takana. Askeleeni rasahtelivat soralla, hengitys näytti höyryävän haileassa valokeilassa. Onneksi tunnen tämän tien, mietin kävellessäni mutkaista ojanviertä pitkin kahden metsäpalstan välissä. Äänetön rukous nousi pyytämään siunausta tulevaan. Tie kimmelsi, taivas kimmelsi. 

Aukealle päästessäni en vielä malttanut pysähtyä, vaan jatkoin reipasta vauhtia kohti pohjoista. Pysähdyin vasta mäen päällä. Annoin hengityksen tasaantua ja käännyin katsomaan viljasiilon ympärillä avautuvaa tähtitaivasta. Viime kerrasta olikin aikaa. 

Muistin rippikouluaikaiset yölenkit pimeillä pikkuteillä tutussa seurassa, muistin vuosien takaisen ihmetyksen Chilen avaran taivaan alla, muistin kuoroleirien iltalaulujen tunnelman. Menneeseen palaaminen auttoi hiljentymään ja viileässä illassa mieleeni nousi lapsuuteni hiljainen kiitoslaulu: "Niin huikea taivaasi on, niin ääretön, niin rajaton. Niin pienenä käsiisi jään sun ihmeitäs ylistämään." (Jaakko Löytty: Taas yllemme aurinko saa) 

Paluumatkalla eteläinen taivaanranta kajasti vielä vaaleana. Peltoaukealla lämpö levisi ympäri vartaloa enkä voinut olla hymyilemättä. Tähtitaivaan alla tuntui, kuin olisin tullut Kotiin.

Takkatulen roihua

Takkatulessa on jotain lumoavaa. Se on elävää, vaihtelevaa ja lämmittävää. Tunnelmallista, tarpeellistakin.

Viime aikoina olen päässyt opettelemaan tulen sytyttämisen jaloa taitoa mökkimme avotakan kanssa. Aluksi se oli melko konstikasta. Vanha kunnon perussääntö on, että palamiseen tarvitaan palavaa ainetta, lämpöä ja happea. Oikeasti tarvitaan vielä hyvä paikka, paljon työtä ja oikea tekniikka. Pitää saada puuta kuivamaan, hakata halkoja, tehdä pilkkeitä, tyhjentää tuhkaluukku, avata räppänät, latoa sopiva määrä puuta ilmavasti, lisäillä rakosiin tuohta ja sanomalehteä, ja sytyttää. Eikä avotakassa pelkkä tulen syttyminen riitä, sitä täytyy myös pitää yllä, viritellä ja kohentaa. Lämpöä riittää vain niin pitkään kuin tuli palaa.

Jäin tulen loimotusta katsellessani miettimään, miten kovan työn Jumala tekee sytyttääkseen sydämissämme uskon Häneen. Hän on luonut ihmisen sydämeen toimivan tulipesän, tiedon korkeammasta voimasta ja vastuusta Hänelle. Hän virittelee sopivat olosuhteet ja saa kaipaamaan rakkautensa lämpöä kaiken kylmän keskellä. Hän on pilkkonut Raamatun lehdille polttopuut käyttöä vaille valmiiksi. Hän puhaltaa Henkensä happea tulta sytyttäessään. Kärsivällisesti Hän hoitaa syttynyttä tulta ja pyrkii estämään hiilloksen hiipumista. Eikä lämpö jää vain sydämeen, vaan leviää ympärillekin.

Lämmintä joulun aikaa!

Duunaripoika

Tänään jäin kiinnostuneena kuuntelemaan, minkälainen radiokolumni Ylellä oli saatu aikaiseksi jouluevankeliumin inspiroimana. Näkökulma vaikutti ihan mielenkiintoiselta. Kolumnisti halusi tarkastella tutuimpien Luukkaan ja Matteuksen evankeliumien sijaan sitä, mitä Markuksen ja Johanneksen evankeliumeissa kerrotaan Jeesuksen syntymään liittyen. Tähän näkökulmaan oli valitettavasti, ja kuten arvata saattaa, vähän isompikin koira haudattuna.

Kolumnisti halusi lukea evankeliumeita vain Jeesuksen maallisten perhesuhteiden kautta. Näin hän pystyi toteamaan, että Jeesusta kuvataan - ei Jumalan Poikana, joka syntyi neitsyt Mariasta - vaan tavallisen Joosefin ja tavallisen Marian tavallisena duunaripoikana, joka kolumnistin mukaan hylkäsi lapsuudenperheensä ja teki häilyvän mielensä vallassa kaikkea muutakin sekavaa. Kolumnisti ei myöskään ymmärtänyt, miten eri evankeliumit voivat kertoa Jeesuksen elämästä eri asioita ja kuitenkin kuvata yhden ja saman henkilön oikeaa elämää. Punoittavat korvani kuulivat kolumnin anti-ilosanoman: evankeliumeita ei kolumnistin kaltainen järkevä ihminen voi mitenkään ottaa todesta.

Pisteet kolumnistille siitä, että hän oli selvästi lukenut Raamattua. Yhtä selvästi hän oli jättänyt jokusen oleellisen kohdan lukematta. Pieni pyyntö kaikille meille, jotka niin helposti ihastumme omiin ajatuksiimme: Oltaisiinko välillä itse hiljaa, ja annettaisiin Sanan puhua? 

"Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan tykönä, ja Sana oli Jumala. -- Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme, ja me katselimme hänen kirkkauttansa, senkaltaista kirkkautta, kuin ainokaisella Pojalla on Isältä; ja hän oli täynnä armoa ja totuutta." (Johanneksen evankeliumin 1. luku, jakeet 1 ja 14)

JES

"Sinä päivänä sinä sanot: "Minä kiitän sinua, Herra, sillä sinä olit minuun vihastunut, mutta sinun vihasi asettui, ja sinä lohdutit minua. Katso, Jumala on minun pelastukseni; minä olen turvassa enkä pelkää, sillä Herra, Herra on minun väkevyyteni ja ylistysvirteni, hän tuli minulle pelastukseksi." Te saatte ilolla ammentaa vettä pelastuksen lähteistä. Ja sinä päivänä te sanotte: "Kiittäkää Herraa, julistakaa hänen nimeänsä, tehkää hänen suuret tekonsa tiettäviksi kansain keskuudessa, tunnustakaa, että hänen nimensä on korkea. Veisatkaa ylistystä Herralle, sillä jaloja töitä hän on tehnyt; tulkoot ne tunnetuiksi kaikessa maassa. Huutakaa ja riemuitkaa, Siionin asukkaat, sillä suuri on teidän keskellänne Israelin Pyhä." (Jesajan kirjan 12. luku)

Eilisestä seurakuntiemme nuorten aikuisten tapaamisesta sai lähteä kevyt fiilis ja paljon kotiinviemisiä sydämessä. Onkohan aikaisemmin tullut ajateltua adventtiaikaa ja kirkkovuoden alkua myös itselle uutena alkuna? Menneet saa ihan oikeasti jättää taakse, kun Raamattu vakuuttaa: "Jos me tunnustamme syntimme, on hän (Jeesus) uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä." Eivätkä nämä sanat ole vain jotain tyhjää puhetta, jota meditoidessa voi rentoutua ahdistuksistaan ja unohtaa pahuutensa. Raamatun sanan kautta Jumala oikeasti itse vaikuttaa ja tekee sen, mitä sanoo! Tänään sainkin kuunnella jumalanpalveluksessa vähän uudenlaisin korvin: "Herra olkoon teidän kanssanne... Hän tulee tänäänkin luoksemme... Herramme Jeesuksen Kristuksen tosi ruumis ja veri sinun edestäsi annettu... syntiesi anteeksiantamiseksi... Herra siunatkoon teitä ja varjelkoon teitä..." Todellinen Jumala, todellisesti läsnä. Se, jos mikä, on ihmeellisen ihana asia!

Siunatkoon rakas Vapahtajamme sanansa kautta myös sinua! 

Matkamuistoja

Eilisen junamatkan aikana etsin koneeltani erästä joululaulutiedostoa. Yllätyksekseni yhtenä hakutuloksena oli joulustakin kertova Reissuvaimon päiväkirjani, jonka olin jo aivan unohtanut. Se pohjautuu kahteen Kiinan matkaan, jotka tein mieheni töiden mukana vuosina 2004 ja 2005. Tekstit on julkaistu Luterilainen -lehdessä vuosina 2005-2006. Kirjoitustyylini on sittemmin hieman kypsynyt (?), joten pientä päivitystä oli pakko tehdä. Viilattua versiota voit lukea blogin Matkamuistoja -sivulla. Olkoon se pikkujoululahjani teille blogini lukijoille! :D

Wanhat sanat

Blogini Hengellisiä helmiä -sivu on nyt nimeltään Wanhat sanat. Kerään sinne vanhojen kristillisten "klassikkojen" tekstejä, jotka edelleen tavalla tai toisella puhuttelevat teologien lisäksi kaltaisiani rivikristittyjä. Tämänhetkisistä Wanhoista sanoista saan kiittää erästä ystävääni, ja ehdotuksia muista wanhoista helmistä otetaan vastaan! Uudempia ja ihan uunituoreitakin helmiä löytyy luettavaksi ja kuunneltavaksi mm. STLK:n nettisivuilta (sivuille pääsee myös blogin Hengellinen kotini -linkistä).

Olen, olet

Olen sammuva nuotio,           Olet kipinän leimahdus,

olen illansuu,                      aamun sarastus.

olen kengätön Tuhkimo,         Olet lasiset kenkäni,

olen lahonnut puu.               olet verso uus.

Olen autio talo,                   Olet ikkuna aurinkoon,

pakastuva sää,                    olet kantava jää.

olen kaatunut astia              Olet nostava käsi,

vailla täyttäjää.                   saat tulvimaan elämää.

                  Ole, Jeesus, minulle

                  se, mitä tarvitsen,

                  se, mitä odotan

                  ja mitä rukoilen.

Anteeksi

"Anna meille meidän syntimme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet..." Niin tuttu rukous, niin rakas, ja rikas.

Ketä vastaan onkaan tänään, eilen ja läpi historian kaikkein eniten rikottu? Kenen sanoja on epäilty, kenen käskyjä ei ole toteltu, kenelle annetut lupaukset on rikottu, kuka ei ole saanut ansaitsemaansa kiitosta? Kuka on kokenut toisten ihmisten synnit fyysisenä kipunaan ja hengellisenä tuskanaan? Kuka on kaiken tämän keskellä jaksanut rukoilla: "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät"? Kuka ei ole vaatimassa hyvityksiä kokemistaan vääryyksistä eikä kysele oikeudenmukaisuuden perään? Kuka olikaan valmis ottamaan toisten ansaitseman rangaistuksen päällensä ja vapauttamaan kaikki ne, joiden olisi kuulunut kärsiä? Kenellä oli tarpeeksi voimaa voittaa kaikkien aikojen synnit ja niiden seuraukset? Kuka haluaa yhä edelleen joka päivä antaa meille anteeksi, ja kuka antaa meillekin voimaa antaa anteeksi toisillemme?

Ei Jeesuksesta turhaan sanota, että "Hänellä on paljon anteeksiantamusta"! :D

Vain hiljaisuus

                                                                                              Vain hiljaisuus, taivas kaartuu ylle maan.

        Vain hiljaisuus, ei kukaan kuulu vastaavan.

        Vain hiljaisuus, vaikka huudan korkeuteen.

        Vain hiljaisuus, ja lupaus siitä, että silti 
        kuuntelet.

       Vain hiljaisuus, usko näkymättömään.
       Vain hiljaisuus, luottamus toivon täyttäjään.
       Vain hiljaisuus, aika vaiti olla on.
       Vain hiljaisuus, vain hiljaisuus.

       Vain hiljaisuus, epävarmuus vaimenee.

       Vain hiljaisuus, mieli hiljaa kevenee.

       Vain hiljaisuus, hengähtää saan sylissäsi.

                                                                                             Vain hiljaisuus, taivaan ikuista rauhaa 
                                                                                             hetken maistaa saan.

Sinä

Sinä olet minun valoni

toivoni

vapauteni

Sinä olet minun vaatteeni

ravintoni

rikkauteni

Sinä olet minun leponi

rauhani

voimani

Sinä olet minun totuuteni

viisauteni

rohkeuteni

Ilman Sinua

minulla ei ole mitään

ja Sinun kanssasi

kaikki

Vapaa

Täällä taas, pienen tahattoman bloggaustauon jälkeen. Tiiviit opiskeluviikot ja elämänkuvioiden setviminen eivät olleet ihan kevyin mahdollinen yhdistelmä. Nyt muutaman päivän maisemanvaihdoksen virkistämänä ajattelin saada jotain uutta kehiin tänne blogiinkin.

Jos olet lukenut aikaisempia kirjoituksiani, tiedät jo jotain elämäntilanteestani. Meille on elämään tullut pientä ja isompaa huolta, väliaikaista ja näköjään vähän pysyvämpääkin. Ihmisen mieli on aika luova keksimään erilaisia keinoja hankaliksi osoittautuvien asioiden käsittelemiseksi. Voi kieltäytyä näkemästä hankaluuksia, voi myöntää tosiasiat ja pyrkiä muuttamaan tilannetta, voi etsiä hankaluuksistakin myönteisiä puolia, voi selvitellä asiaa toisten kanssa, voi käsitellä tilanteen herättämiä tunteita itselle sopivin tavoin, voi hermostua, kapinoida, murehtia, masentua, turtua, tottua, sopeutua, katkeroituakin. Minulla oli pitkään muistilapulla jostakin nappaamani ajatus, joka meni suunnilleen näin: "Herra, auta minua muuttamaan ne asiat, jotka voin muuttaa, auta tyytymään niihin asioihin, joita en voi muuttaa, ja anna viisautta erottaa nämä toisistaan." Raamatussa annetaan vielä tällainen neuvo: "Heittäkää kaikki murheenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää teistä huolen" (1 Piet. 5:7). 

Huolella onkin kaksi puolta. Voi huolehtia, että asiat hoituvat. Ja voi huolehtia, hoituvatko asiat. Jälkimmäinen on sitä murehtimista, josta Jeesus haluaisi meidät vapauttaa. Minulle tästä kertova Matteuksen evankeliumin 6. luku on tullut todella rakkaaksi. Kun Jeesus siinä opettaa, että "Älkää murehtiko hengestänne, mitä söisitte, tai ruumiistanne, mitä päällenne pukisitte--", Hän ei tainnut tarkoittaa, että toimeentulosta huolehtiminen olisi ihmiselle jotenkin pieni asia eikä saisi merkitä mitään. Ei Hän sanonut, että älkää huolehtiko ollenkaan opiskelu- ja työpaikoista, asumiskuvioista tai perheen perustamisesta, ei niillä ole mitään väliä, koska minä tulen pian takaisin. Itse olen nähnyt pääpointtina nuo vapauttavat sanat: "Älkää murehtiko".


Minulle on jäänyt mieleen yksi sarjakuva, johon oli piirretty ihminen voipuneena kaikkien taakkojensa alla. Hän jaksoi vain todeta, että en jaksa enää. Ei Jumalakaan taida minusta enää välittää. Olen ihan yksin. Seuraavassa ruudussa näkyi, kuinka tämä pieni ihminen makasi häntä kannattelevan Jumalan sormen päällä. Uupunut kaveri ei vain itse nähnyt tätä koko kuvaa. Sellainen minäkin usein olen. On paljon helpompaa kantaa omia murheitaan kuin luottaa siihen, että Jeesus on jo nekin kantanut. Hän tuntee minunkin elämäni ja antaa juuri sopivasti voimia joka päivälle. Silloinkin, kun tuntuu, että en enää jaksaisi. Ehkä silloin on kaikkein selvintä, että juuri minä juuri tällaisena tarvitsen Jumalaa. Kun en jaksa yksin.


Jumala ei kuitenkaan halua, että sydämeni täyttyy arkisten murheiden rikkaruohoista. Hän haluaa osoittaa olevansa suurempi kuin kaikki minun murheeni. Voisihan Hän auttaa maallisestikin miten vain, jos tahtoisi. Luther totesi joskus, että jos olisi tarpeellista, taivaasta sataisi kultarahoja. Mitä Jumala sallii tai jättää sallimatta, on minulle hyväksi, ei pahaksi. Siksi ei tarvitse murehtia. Luther opetti myös, että Jumala ei ole kuin ihminen, että Häntä rasittaisivat ihmisten liian monet pyynnöt. Tuttuni seinällä on pienessä taulussa ihana Raamatun kohta: "Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi." Saadaan olla vapaita suurista ja pienistä murheista Isämme kädessä.

Salaisuus

Muistan hämmennyksen tunteen, kun olimme saaneet esikoisemme ja ajelimme pienen käärömme kanssa sairaalalta kotiin päin. Emme tainneet vielä ihan täysin aavistaa, minkälainen elämänmuutos takapenkin turvakaukalossa nukkuikaan. Mutta jonkin tunsimme muuttuneen, peruuttamattomasti. Ympärillämme kaupungin arki pyöri kuitenkin ihan samalla tavalla kuin aikaisemminkin. Ihmiset olivat menossa lounaalle, tavarakuormaa purettiin, postinjakaja kiersi, koululaiset nauroivat. Meidän elämämme oli mullistunut, mutta mullistuksemme oli auton ikkunoiden takana piilossa muulta maailmalta.

Näitä muistelin taas tänään, kun lähdin ajamaan kirkolta kotiin päin jo reippaaksi tenavaksi kasvaneen "käärömme" kanssa. Tosin tällä kertaa ohi kulkeville ihmisille näkymättömissä ei ollut vastasyntynyttä vauvaa, vaan ehtoollisen ihme. Jeesuksen ruumis leivässä, Jeesuksen veri viinissä, syntieni anteeksiantaminen, uskoni vahvistuminen, Jumalan työ minussa. Kaikki on jotenkin salattua, ihmisten silmiltä piilossa. Eivät kasvoni loista ehtoollisella käymisen jälkeen edes himmeästi Jumalan ihmeellisestä läsnäolosta, eikä omantunnon rauhakaan välttämättä näy päällepäin, niin että ohikulkijat kääntyisivät sitä katsomaan. Silti se on todellista ja vaikuttavaa. Näkymätöntä vain.

"Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla, eikä voida sanoa: 'Katso, täällä se on', tai: 'Tuolla'; sillä katso, Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä." (Luuk. 17: 20-21) 

Jumalanpalvelus päättyy usein näihin sanoihin, joiden kanssa on ihana lähteä kohti uutta viikkoa: "Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa." (Fil. 4:7) Sitä ihmeellistä rauhaa toivon myös sinulle!

Uutta ja kaunista

Aamulla piti ensimmäistä kertaa tänä syksynä pukea tenavien kanssa talvivaatteet ennen kuin tarjettiin lähteä pihalle. Isompi virnisti tyytyväisenä: "Täähän on ihan kuin pukisi uutta haalaria!", edellisistä haalarikeleistä kun on jo niin pitkä aika, ettei vanhaa haalaria oikein enää vanhaksi muistakaan. Matkalla pyhäkouluun ihasteltiin sitten uuteen "huurreasuun" puettuja peltoja ja pientareita. Yksi valokuvaajakin bongattiin kömpimässä ojanpenkalta takaisin autoon - sitä auringon kimallusta heinänkorsien pienen pienissä pisaroissa olisin itsekin mielelläni pysähtynyt ikuistamaan.

Jotain uutta ja kaunista sain jumalanpalveluksestakin mukaan. Viikon aikana mieleen kasautuneet synnit ja surut jäivät sinne ristin juurelle, ja tuli kevyempi mieli kotiin kannettavaksi. Päivän raamatunkohdassa Jeesus itki Lasaruksen haudalla. Kun elämässä tietyt hankaluudet eivät ratkea ja tuntuu, että koko ajan huutaa Jumalaa apuun, tekee tosi hyvää kuulla, ettei Hän siitä viereltä ole mihinkään hävinnyt. Ei Hän ole välinpitämätön, vaikka olisikin hiljaa. Hän itkee minunkin kanssani, ja lohduttaa. Hän on varmasti minua viisaampi ja tietää, mihin niitä kipeitäkin kokemuksia tarvitaan.

"Oi sitä Jumalan rikkauden ja viisauden ja tiedon syvyyttä! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä! Sillä kuka on tuntenut Herran mielen? Tai kuka on ollut hänen neuvonantajansa? Tai kuka on ensin antanut hänelle jotakin, joka olisi tälle korvattava? Sillä hänestä ja hänen kauttansa ja häneen on kaikki; hänelle kunnia iankaikkisesti! Amen." (Room. 11:33-36)

Salainen miljonääri

Kovin usein ei nykyään tule telkkaria katseltua, mutta tänään jäin lounaan jälkeen seuraamaan brittiläisen Salainen miljonääri -ohjelman uusinta jaksoa (katsottavissa Yle Areenassa). Ohjelman ideana on lyhykäisyydessään viedä miljonääri muutamaksi päiväksi elämään tuntemattomana tavallisena kaverina vähäosaisten joukkoon ja samalla valitsemaan, keille lahjoittaa siivun omaisuudestaan.

Hyväntekeväisyysreality-ohjelmat on perinteisesti tehty niin, että ainakin jossakin vaiheessa parkkiintuneempikin katsoja varmasti kyynelehtii. Tässä jaksossa ihmisten kipeät kokemukset ja halu auttaa muita koskettavat kuitenkin katsojan lisäksi myös sympaattista salaista miljonääriä. Hän osaa jakaa omat tunteensa ja kokemuksensa kameran edessä niin avoimesti ja aidosti, että ainakin minä vakuutuin hänen "elämänsä oppitunnista".

Minulle yksi herättelevimmistä kohdista tässä miljonääriepisodissa oli kodittomien ruokalaa pyörittävän tomeran mutta herttaisen rouvan sanat salaiselle miljonäärille: "Aina ei avuksi tarvita rahaa, sekin auttaa, kun joku lahjoittaa ylimääräiset omenansa." Ei se ole miljoonista kiinni. Lisäksi taidan kristittynä olla itsekin yksi niistä "salaisista miljonääreistä", jotka voivat olla jakamassa ihmisille juuri sitä, mitä he oikeasti kaikkein eniten tarvitsevat.

Tasapainoilua

Olipa ihana herätä taas aurinkoiseen aamuun! Syksy tuoksuu ja harmaitten päivien jälkeen hehkuukin luonnossa taas jotenkin kirkkaammissa väreissä.

Aikaisin aamulla ehdin myös tuumailla, miten monet muutkin asiat ovat alkaneet näyttää selkeämmiltä. Viimeisimmän vuoden aikana olen saanut käydä vähän erilaisesta näkövinkkelistä läpi elämääni ja uskoani. Neljän vuoden kotiäitiyden jälkeen olen alkanut nähdä taas selvemmin, millainen olen myös muissa "rooleissani" opiskelijana, seurakunnan jäsenenä, taide- ja luontoelämyksien etsijänä, miniänä, tyttärenä, siskona, ystävänä, keskustelijana, kuuntelijana ja itsekin toisinaan olkapäätä kaipaavana. 

Myös usko ja uskovaisuus on saanut ainakin jossain mielessä selkeämmän roolin elämässäni. Olen vauvasta asti saanut kasvaa luterilaisen seurakunnan jäsenenä, ja siksi monet uskon perusasiat ovat olleet jo pitkään mukanani. Ajatuksissani on ollut selvänä esimerkiksi se, että "kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa" (Room. 3:23-24) ja että "Hän on meidän syntiemme sovitus; eikä ainoastaan meidän, vaan myös koko maailman syntien" (1 Joh. 2:2). Tämähän on aivan valtava ilosanoma ja lohdutus syntiselle. Kuitenkin hankalia elämäntilanteita ja uskonkysymyksiä läpikäydessäni olen saanut oppia ottamaan uskon vielä aikaisempaakin henkilökohtaisemmin. Se ei ole vain jotakin yleistä tietoa Jeesuksen elämästä ja teoista, eikä vain ihmiskunnan kollektiivisen syntikuorman tunnustamista ja uskomista yleiseen vanhurskauttamiseen. Sehän on Tuomaan sanoin sitä, että Jeesus on "minun Herrani ja minun Jumalani", minun pelastajani.


Muistan, miten joskus teininä istuin kirkossa ja mietin ihan tosissani synnintunnustuksen aikana, että mitäköhän tässä nyt tunnustaisin, kun ei mitään kummempaa tule mieleen. Tietysti pari helmasyntiä roikkui usein mukana, mutta muuten oli jotenkin vaikea nähdä omaa syntisyyttään. Tässä kasvaminen ja yhä uudelleen omaan syntisyyteensä havahtuminen ei ole ollut mitenkään kivaa, mutta se on avannut silmät näkemään myös ristin Kristuksen henkilökohtaisemmin. Hän kärsi, ettei minun enää tarvitsisi kärsiä syntieni alla. Mikä siunaus onkaan ihan tavallisen arjen keskellä muistaa, että Jeesus varmasti rakastaa myös minua. Hän ihan henkilökohtaisesti lahjoitti armonsa minulle kasteessa. Hän ihan henkilökohtaisesti antaa itsensä minulle ehtoollisessa. Usein Hän antaa myös löytää sellaisia Raamatun kohtia ja kuulla sellaista opetusta, joka puhuttelee ihan henkilökohtaisesti juuri minua juuri siinä elämäntilanteessa ja niissä uskonkysymyksissä, joiden kanssa painiskelen.


Tällainen uskossa ja sen henkilökohtaisuudessa kasvaminen ei ole mitenkään lineaarisen suoraviivaista. Itse koen sen jonkinlaisena tasapainotteluna epäuskon ja epätoivon välillä (ja näitä molempia Jumala sanoo vihaavansa). Joskus evankeliumi on mielessäni ihan selkeänä, mutta oma syntisyys ei. Toisinaan syntisyytensä tiedostaa musertavan selvästi, vapauttavan evankeliumin henkilökohtaisuutta taas ei. Välillä sitten kyllä saa tuntea olevansa turvallisessa tasapainossakin. Yksi ystäväni lohdutti sanomalla, että me kristityt kyllä tasapainotellaan kuin suuren pallon päällä horjuen, mutta Jumalalla on narunsa, jolla pitää meidät pystyssä - tai jolla nostaa horjahtanut takaisin.

Ihme

Tee ihmeesi minussa, Herra,

sytytä jäinen sydän.

Peitä mennyt ja luo minussa uutta.

Tee eläväksi kivinen mieli,

tee ikuiseksi mureneva majani.

Päästä lentoon maahan painettu,

nosta siivetön tuuleen.

Tule, kodittoman Isä,

tule, yksinäisen Ystävä,

tule, elämän Henkäys.

Tee ihmeesi minussa, Herra,

Eläväksitekijäni.

Through raindrops

"We pray for blessings, we pray for peace
Comfort for family, protection while we sleep
We pray for healing, for prosperity
We pray for Your mighty hand to ease our suffering
And all the while, You hear each spoken need
Yet love us way too much to give us lesser things

Cause what if Your blessings come through raindrops
What if Your healing comes through tears
What if a thousand sleepless nights are what it takes to know You're near
What if trials of this life are Your mercies in disguise?

We pray for wisdom, Your voice to hear
And we cry in anger when we cannot feel you near
We doubt your goodness, we doubt your love
As if each promise from Your Word is not enough

 --

When friends betray us
When darkness seems to win, we know
That pain reminds this hearts,
That this is not, this is not our home...

--

What if my greatest disappointments,
Or the aching of this life,
Is the revealing of a greater thirst this world can't satisfy. --"

Laura Story: Blessings

Vaikka en ehkä voikaan mennä takuuseen tämän laulajan kaikista kappaleista, oli tässä sanoituksessa jotain hyvin rehellistä ja puhuttelevaa. Kun äsken etsin lauluun sopivaa Raamatun kohtaa, löysin Jeesuksen sanat opetuslapsilleen: "Maailmassa teillä on ahdistus, mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman."(Joh.16:33 - kannattaa lukea koko luku!)

Siunausta sateiseen päivään!

Pelko pois!

Yllätin itseni tykkäämällä Tuure Kilpeläisen & Kaihon Karavaanin uuden Erämaa-levyn singlestä Pelko pois: http://youtu.be/2hQYtXsQOs8. En tiedä, miten uskonnollispainotteiseksi tekijät ovat itse levyään ajatelleet, mutta ainakin minua kyseinen kappale muistutti luottamaan Häneen, joka varmasti kantaa - silloinkin, kun elämän epävarmuus pelottaa. "Minä pelkään elämää, entä jos sen sauma pettää -- Ilman verkkoa ja valjaita kaadun kohti valoa."

Toinen minulle viime aikoina tärkeäksi tullut kappale on ruotsinkielinen hengellinen laulu Frukta inte - Älä pelkää. Sen sanat todella lohduttavat uskonsa heikkouden ja elämän hankaluuksien kanssa painivaa ja haikea sävelmä houkuttelee improvisoimaan. Laulun tekijää on selvästi inspiroinut tämä Raamatun kohta (Jes. 41: 10): "Älä pelkää, sillä minä olen sinun kanssasi; älä arkana pälyile, sillä minä olen sinun Jumalasi: minä vahvistan sinua, minä autan sinua, minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä." Ja samma på svenska: "Frukta inte, för jag är med dig, var ej modfälld, för jag är din Gud. Jag styrker dig och jag hjälper dig, jag håller dig uppe med min rättfardighets högra hand."

Frukta inte (säv. ja san. tuntematon) 

http://www.noteflight.com/scores/view/c5e435548ea745a5f5d6a5f148f3128511a8a1b0
 

1. Frukta inte, jag är med dig! (frukta = pelätä, olla huolissaan)
viskar Herren mild och god. (viska = kuiskata)
Kära barn, nu hellre gläd dig, (gläda sig = iloita, ilahtua)
och gå fram med tröstfullt mod! (tröstfullt = lohdutettu)

2. När din synd dig så förskräcker (förskräcka = pelästyttää, kauhistuttaa)
att du ej kan tro min nåd, (nåd = armo)
se hur blodet övertäcker (täcka = peittää)
all din skuld, ditt överdåd! (skuld = syyllisyys; dåd = paha teko)

3. Står du hjälplös och förlägen, (förlägen = neuvoton)
utan kraft till helig strid, (strid = taistelu)
se på blodet, det är vägen
till förlåtelse och frid! (förlåtelse = anteeksianto)

4. Hur än fienderna larmar, (fiende = vihollinen; larma = meluta, pauhata)
får på mig du barnsligt tro!
Som ett barn i moderns armar
skall hos mig du finna ro!

5. Jag i sjukdom är din hälsa
och i brist ett rikt förråd. (brist = puute, förråd = varasto)
Från allt ont skall jag dig frälsa, (frälsa = pelastaa, vapauttaa)
jag, din broder, full av nåd.

6. Kan du ej min röst förnimma, (förnimma = havaita, aavistaa)
är jag nära dig ändå.
Ja, i nödens tyngsta timma (nöd = puute, hätä)
skall jag vid din sida stå.

7. Efter stormen kommer friden,
snart är livets kamp förbi,
snart är mödans dag förliden, (möda = vaiva, vaivannäkö; förliden = mennyt)
och du står fullkomligt fri. (fullkomligt = täysin)
 

8. Fri från synd och sorg och smärta, (smärta = kipu, tuska, kärsimys)
fri från allt som tryckt dig här, (trycka = ahdistaa)
fri att med ett lättat hjärta (lätta = huojentaa)
leva, lova, fröjdas där! (lova = kiittää, ylistää)

9. Fröjda dig i hoppet redan,
tro mitt fasta löftesbrev! (fast = varma; löfte = lupaus)
Jag som burit straffet, svedan, (straff = rangaistus; svedan = polttava kipu)
jag är med dig. Hör och lev!

Ja taas mennään! :D 

Perheopinnot

Opiskelen sivuaineena perheopintojen opintokokonaisuutta, jossa perehdytään perheen käsitteeseen ja perheisiin eri näkökulmista. Yhtenä tenttikirjana luen Perheen vuosisata - Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa -kirjaa. Mielenkiintoisesti suomalaisten perheiden historiaan kietoutuvat mm. "vanhaluterilaisuus", luterilainen kolmisäätyoppi, katekismusten huoneentaulut ja yliopistoissa opetettu siveysoppi.


"Perheopintoja" riittää joka päivälle kyllä ilman tenttikirjojakin. Tässä muutama makupala sovellettavaksi omaan elämään ja ihmissuhteisiin:
"Viha virittää riitoja, mutta rakkaus peittää rikkomukset kaikki." (Sananlaskut 10:12)
"Sävyisä sydän on ruumiin elämä, mutta luulevaisuus on mätä luissa." (Sananlaskut 14:30)
"Lempeät sanat ovat mesileipää --." (Sananlaskut 16:24)
"Aloittaa tora on päästää vedet valloilleen; herkeä, ennen kuin riita syttyy." (Sananlaskut 17:14)
"Joka hillitsee sanansa, on taitava, ja mielensä malttava on ymmärtäväinen mies.
Hullukin käy viisaasta, jos vaiti on; joka huulensa sulkee, on ymmärtäväinen." (Sananlaskut 17:27-28)
"Rauta rautaa hioo, ja ihminen toistansa hioo." (Sananlaskut 27:17)
"Niinkuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä." (Sananlaskut 27:19)


Siunausta!

Elämän leipää

Eilisessä ehtoolliskirkossa nälkäinen sai taas elämän leipää ja väsynyt levätä Herran sylissä. Hän kantaa tälläkin viikolla ja lupaa: "Minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti." On ihana tietää, että koskaan ei tarvitse olla ihan yksin.


 Lisäsin blogiini sivun Psalmeja särkyneelle. Sieltä voi lukea monia puhuttelevia, lohduttavia ja minulle viime aikoina rakkaaksi tulleita Psalmeja. Tarkoitukseni olisi pikku hiljaa lisäillä tänne myös lauluja, runoja ja valokuvia. Olisi hienoa kuulla, jos jokin blogissani koskettaa myös sinua.


Ja nyt takaisin arkeen. Siunausta!

Jaakobinpainia

Muistan joskus harmistuneeni, kun useassa peräkkäisessä saarnassa käsiteltiin kristityn ahdistuksia. Itselläni elämä sujui monin tavoin mallikkaasti, ja mietinkin, enkö saa olla iloinen senhetkisestä onnesta. Oli minullakin tietysti elämässä myös sellaisia asioita, joiden paremmaksi muuttumista rukoilin. Taisin ajatella hieman siihen tapaan, että kun tarpeeksi pyydän, niin ainakin jotkin asiat lopulta järjestyvät niin kuin toivon. Monet palaset elämässäni loksahtelivatkin kohdalleen ihmeellisen helposti, ja olin siitä hyvin kiitollinen. Jopa niin kiitollinen, että olin siitä salaa hieman ylpeä. Osasinhan minä nähdä elämässäni monia kiitoksen aiheita ja muistin niistä kiittää. Jumalalla, joka tietää ajatuksetkin, oli kuitenkin jotain sanomista minulle.

Aluksi en edes huomannut, kuinka asiat alkoivat muuttua. Ensin tuli pientä epävarmuutta, sitten suurempia pettymyksiä. Rukoilin ja pyysin, että Jumalan hyvä tahto tapahtuisi. Tiesin, ettei Jumala välttämättä tahdo samaa kuin minä, mutta uskoin asioiden lopulta kääntyvän parempaan. Ikäviä asioita ilmaantui kuitenkin lisää. Lopulta mietin säikähtäneenä ja itkuisena, mitä tapahtuu, jos asiat eivät tästä enää käännykään. Jumala on jo ottanut joitakin lahjojaan pois. Mitä jos Hän ottaakin yksi kerrallaan pois kaiken minulle tärkeän? Muistin joskus ylpeästi ajatelleeni, että vaikka minun onkin vaikea tehdä elämässäni suurempia päätöksiä, olen kuitenkin hyvä sopeutumaan siihen, mitä tapahtuu. Mitä jos Jumala nyt testaisi, olenko todella niin sopeutuvainen ja kiitollinen kuin luulin olevani?

Kirpeän kipeää teki israelilaisten erämaavaelluksen vaiheista lukeminen. 4. Moos. 11:4-6: ”Niin israelilaisetkin rupesivat jälleen itkemään, sanoen: "Voi, jospa meillä olisi lihaa syödäksemme! Me muistelemme kaloja, joita söimme Egyptissä ilmaiseksi, kurkkuja, meloneja, ruoholaukkaa, sipulia ja kynsilaukkaa. Mutta nyt me näännymme, sillä eihän täällä ole mitään; emme saa nähdäkään muuta kuin tuota mannaa." Kuulin siinä oman ääneni. Jumala oli huolehtinut, että kaikista elämässäni tapahtuneista muutoksista huolimatta, ja osittain juuri niiden kautta, minulla oli yhä kaikkea tarvitsemaani. Paljon enemmänkin kuin mitä välttämättä olisin tarvinnut. Silti olin nurissut ja ollut tyytymätön. Maalliset huolet olivat täyttäneet mieleni. En ollut luottanut siihen, että Jumalalla on aivan kaikki tiedossa ja hallinnassa. Olin viisastellut ja yrittänyt järjelläni selittää Jumalan toimintaa, ja samalla epäilin Jumalan hyvyyttä minua kohtaan. Olin katkerasti ajatellut, että ehkä Hän ei enää rakasta minua samalla tavalla kuin aikaisemmin. Ehkä Hän haluaakin vain rangaista minua, kun ottaa hyviä asioita elämästäni pois. Jospa Hän onkin todennut, että en ole vielä tarpeeksi kärsivällinen, joten Hän antaa yhä odottaa asioiden selviämistä. Eikä kärsivällisyyteni todellakaan ollut huippuunsa hioutunut, vaan aloin olla väsynyt odotteluun. Tunsin olevani kuin junaradan seisakkeella, josta toiset kyllä nousivat omiin juniinsa ja jatkoivat matkaansa, mutta minun piti yksin jäädä odottamaan.

Ihmeellisesti Jumala johdatti minut Vanhan Testamentin peilin eteen kohtaamaan omat epäonnistumiseni ja epäuskoni. Nöyrryin Hänen väkevän kätensä alla. Ehkä koskaan aikaisemmin en ollut nähnyt syntejäni yhtä selvästi enkä tuntenut yhtä musertavaa syyllisyyden painoa. En todellakaan kelvannut Jumalan edessä. Ei minulla ollut Hänelle mitään hyvää annettavaa, vaikka olin kuvitellut lähes 30 vuoden uskontaipaleella tulleeni edes vähän paremmaksi. Taivaallinen Isäni opetti minulle oikeaa jumalanpelkoa ja nöyryyttä Hänen pyhien kasvojensa edessä. Aloin ymmärtää paremmin, mitä katumus tarkoittaa. Monet Psalmien kohdat puhuttelivat. Minulle avautuivat uudella tavalla myös sanat Psalmissa 130: ”Jos sinä, Herra, pidät mielessäsi synnit, Herra, kuka silloin kestää? Mutta sinun tykönäsi on anteeksiantamus, että sinua pelättäisiin.” Olin aikaisemminkin iloinnut evankeliumin hyvästä sanomasta, mutta olin alkanut unohtaa, minkä vuoksi sitä tarvitsen. Nyt janosin armoa, synninpäästöä ja ehtoollista.

Syntisyyteeni havahtuminen oli pelottavaa. Jumala antoi minulle kuitenkin myös rohkeutta uskoa, ettei minun tarvitse yrittää peitellä pahuuttani, ei itseltäni eikä Jumalalta. Hän haluaa, että näen ja myönnän tehneeni syntiä. Näin Hän voi tyhjentää minut omahyväisyydestäni ja vääränlaisesta itsevarmuudesta. Eikä Jumala jätä minua tyhjäksi, vaan armonvälineidensä kautta täyttää minut omalla hyvyydellään.

Suurena apuna ja tukena näiden asioiden läpikäymisessä oli kaksi läheiseksi tullutta ihmistä, uskonveljeni ja -sisareni. Lempeästi ja kärsivällisesti he selvittivät kiperiä kysymyksiäni, kertoivat omista uskonkipuiluistaan ja jakoivat kanssani evankeliumin ihania helmiä. Heidän avullaan sain ymmärtää, että ehkä Jumala ei halunnut testata kärsivällisyyttäni ja sopeutumiskykyäni. Ehkä Hänen tarkoituksenaan olikin näyttää, että en ole tarpeeksi kärsivällinen, en sopeudu kaikkeen enkä myöskään osaa olla kiitollinen kaikesta. Aikaisemmin oli tietysti ollut helppoa olla kiitollinen. Mikäs siinä kiitellessä, kun asiat tuntuivat olevan hyvin. Vaikeampi pala nieltäväksi ovat ikäväntuntuiset asiat, saati sitten niistäkin kiittäminen. Kuten monet Psalmien kirjoittajat, myös minä sain ahdistusten kautta sydämeeni tilaa uudelle luottamukselle ja kiitollisuudelle.

Kaikessa hyvässä jäämme kuitenkin vajaiksi ja olemme ystäväni sanoin ”kuin konkurssissa” Jumalan edessä. Välillä mieltäni sivaltaa ajatus, että Jumalalla on nyt kyllä tullut kanssani raja vastaan eikä hän enää voi jaksaa antaa minulle anteeksi. Ainoa turvapaikkani on Jumalan lupauksissa. Jeesus on jo tehnyt kaiken valmiiksi. Hän on varmasti sovittanut kaikki menneet ja vielä tulevatkin syntini. Hän lupaa: ”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9).

Uskossa ja ahdistuksissa on minulla edelleen opittavaa ja nöyrtymisen paikka koko loppuelämäksi. Yhä uudelleen Vapahtaja muistuttaa, että vain tyhjissä käsissä on tilaa Hänen lahjoilleen. Yhä uudelleen Jumala horjuttaa minua, jotta kaatuisin – Hänen syliinsä. Hänen varaansa saan jäädä juuri niin heikkona kuin olen. Ja mitä elämässäni sitten tapahtuukin ja miltä se sitten tuntuukaan, kaikella tapahtuvalla Jumala haluaa varmasti vahvistaa uskoani, muistuttaa siitä, mikä on kaikkein tärkeintä ja vetää minua luoksensa.