Varjojen maan Valo

"Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valkeuden; jotka asuvat kuoleman varjon maassa, niille loistaa valkeus." (Jes. 9: 2)

Joulu on tulossa. Monet kaipaavat lunta valaisemaan maisemaa. Useille pihoille on laitettu jouluvaloja tuikkimaan pimeään iltaan. Eino-, Oskari- ja Seija-myrskyt ovat monien muiden kotien lisäksi katkoneet myös meiltä aina sähköt ainakin vähäksi aikaa, ja pilkkopimeässä olemme sytytelleet kynttilöitä sähkövaloja korvaamaan.

Edellisiltana sanoimme iltarukouksen jo hämäräksi laitetussa lastenhuoneessa. Kun olin jo lähdössä, poikani tarjoutui sytyttämään valot uudelleen, jotta näkisin kävellä ulos huoneesta. Sanoin, ettei tarvitse, koska näen kulkea ovelle, jonka takaa kajastaa valoa. Se muistutti minua Jeesuksesta, jota kuvataan monissa kohdin Raamatussa valona. Ymmärsin, ettei ole väliä, vaikka ympärillämme olisi kuinka pimeää tahansa. Valo näyttää meille, mihin suuntaan kulkea; sen Kristus-oven, jonka takaa kajastaa taivaan valkeus.

"Sillä lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu, jonka hartioilla on herraus, ja hänen nimensä on: Ihmeellinen neuvonantaja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen isä, Rauhanruhtinas." (Jes. 9: 6)

Hän tulee valoksi sydämemme pimeään. Hän peittää syntimme kirkkaudellaan ja valaisee meille joulun todellisen merkityksen. Siitä riittää iloa ja rauhaa kaikelle kansalle.

Kaamosaikana ei ole kovin ihmeellistä, että monen vauhti hidastuu ja elimistö kytkeytyy säästöliekille. Itsellänikin ajatus alkaa kulkea verkkaisemmin eivätkä luovuuden kukat jaksa puhjeta esille samaa tahtia kuin kesäkeleillä. Olen hieman surullisena joutunut toteamaan, mitä tämä aiheuttaa bloginpidolle yhdessä työ- ja kotikiireisiin yhdistettynä. Kovin vähiin ovat jääneet tämänkin alkutalven tekstit. Blogini on kuitenkin tarkoitus tuottaa iloa, eikä surua, sekä lukijoilleen että minulle sitä kirjoittaessani, joten minun on nyt aika vetäytyä talviunille blogin kirjoittelusta, ja jos niin on hyvä, herätä uudelleen naputtelemaan kevätauringon kutitellessa sisuksia.

Toivon sinulle oikein lämmintä ja rauhoittavaa joulun aikaa. Vietetään sitä parhaassa seurassa läheistemme ja parhaan Ystävämme kanssa Raamatun ihanien sanojen ympäröiminä ja siunaamina.

Rauhalliseen jouluun minua johdattelee tänä vuonna suomalaisin voimin sovitettu ja EMO Ensemblen Pasi Hyökin johdolla esittämä vanha joululaulu Tuo armon valkokyyhky (M. Praetorius, sov. J. Sandström). 

Tulkoon sinullekin rauhallinen joulu.

Korttien kertomaa

Olen levittänyt pöydälle pinon vanhoja joulukortteja. Ajattelin tehdä askarteluliikkeessä näkemäni mallin mukaisesti kierrätyshengessä vanhoista korteista uusia. Nyt katselen vuosien varrella saamiani kortteja ja mietin, raaskisiko niitä sittenkään leikellä uusien korttien somisteiksi. Katselen joulutähtiä, seimiasetelmia, tonttuja, joulukuusia, talvimaisemia, käsintehtyjä kynttilöiden kuvia ja jouluilon toivotuksia. Korttien eteen on nähty paljon vaivaa. Kääntelen kortteja, luen tekstejä ja muistan lämmöllä jokaista kortin lähettänyttä. Katselen hieman haikeana, kuinka moneen eri osoitteeseen olemme saaneet joulukortteja. Useampi on käännetty postin kautta uuteen osoitteeseen. Tänäkin vuonna osa korteista taitaa tulla perille mutkan kautta.

Samalla mietin, miten siunattuja olemme olleet, kun itse Joulun lapsi on löytänyt joka joulu luoksemme. Missä osoitteessa olemmekaan asuneet, aina Hän on etsinyt tiensä sydämiimme. Miten suuresti Hän onkaan nähnyt vaivaa, jotta meillä olisi todellinen jouluilo. Miten rakkaudentäyteisiä joulutervehdyksiä Hän tuokaan meille sanansa ja pyhien sakramenttien kautta. Värikkäämmin kuin joulukortit konsanaan Hän maalaa eteemme kuvan rakastavasta Isästä, joka antoi oman Poikansa maailmaan meidän hyväksemme. Miten siunattuja olemme, kun Hän saapuu luoksemme yhä uudelleen!

Päätän olla saksimatta vanhoja joulukortteja, ovathan ne minulle rakkaita muistoja, ja siksi olen ne tähänkin asti säilyttänyt. Jouluun kuuluu muutenkin paljon vanhaa ja rakasta. Joulun sanomakin on aina sama, mutta silti se on joka joulu, ja joka päivä, myös uusi ja tuore. Kuin oliivipuun lehti, jonka kyyhkynen toi pitkän odotuksen jälkeen Nooan arkin pimeyteen. Jumala ei ole unohtanut meitä. Hänen armonsa on joka aamu, vielä tänäänkin, uusi. Hän tuli itse lapseksi, jotta meistä voisi tulla Hänen lapsiaan. Hän rakastaa meitä yhä, ja juuri siksi mekin saamme ja haluamme olla levittämässä Hänen rakkauttaan. Se on valo, joka loistaa meille pimeässä kulkeville. Se valo johtaa kotiin.

Siksi teen tänäkin vuonna ihan uusia kortteja, jotka monin eri tavoin kertovat joulun ilosanomasta. Valosta, rakkaudesta, lämmöstä, siitä ihmeellisestä joulun lahjasta, joka ei lakkaa hämmästyttämästä ja hämmentämästä. Ja joka silti on ihmeellisen tosi.

Rakkaan Mamman joulukorttiinsa lainaamin laulun sanoin:

"Tulkoon joulu. Tulkoon juhla todellinen.
Tulkoon Jeesus Herraksi sen.
Silloin joulu luonamme on.
Joulu on taas!"

Korkeimman suojassa

"Rakas Jeesus, auta minua näissä työasioissa. Ne painavat mieltäni. Tiedän, etteivät ne ole uskonasioita, joiden helposti ajattelen olevan ainoita rukouksen arvoisia asioita. Tiedän kuitenkin, että Sinä olet luvannut olla apunamme aivan kaikessa ja kuulla ajalliseenkin elämään liittyvät pyynnöt. Siksi voin rukoilla, että auttaisit minua työasioissanikin. Kiitos siitä. Kiitos, että saan luottaa sinun huolenpitoosi kaikissa asioissani.

On niin ihmeellistä, miten järjestelet kaikki ajallisetkin asiat. Olen miettinyt, että ehkäpä lisätyövoiman saaminen kevääksi voisi olla osittain myös sitä varten, että oma kuormani saisi keventyä. Se tuottaisi hyvää perheellemmekin. Ja tietysti sillä on suuri merkitys myös tämän työt aloittavan henkilön elämässä, ja asiakkaittemmekin elämässä. Uskossakin. Sinä näet nämä suuret linjat. Itselleni on usein vaikea hallita laajoja kokonaisuuksia. Mitä useampia yksityiskohtia tulee mukaan, sitä vaikeampaa on hahmottaa kokonaiskuvaa. Sinulle on mahdollista tietää, mitä ajattelen ja tarvitsen, mitä jokainen perheenjäseneni ajattelee ja tarvitsee, mitä jokainen naapurimme, työkaverimme, jokainen uusimaalainen, jokainen suomalainen, jokainen ihminen koko maailmassa. Etkä vain tiedä, vaan suuntaat ja ohjaat sitä kaikkea, laajoja suuntaviivoja ja pienimpiäkin yksityiskohtia. Aivan kaikkea. Tiedät jo ennalta, mitä tulee tapahtumaan, ja ohjaat elämäämme niin, että tahtosi voi tapahtua. Mikään ei tapahdu Sinun tietämättäsi ja sallimattasi. 

Miten käsittämätöntä - ja silti uskottavaa."

Näitä ihmetyksen ja kiitoksen värittämiä ajatuksia inspiroivat hienostuneen pitsimäiset oranssinpunaiset pilvet, joita ihastelin töistä kotiin ajellessani. Mikään ei tapahdu sattumalta. Eivät edes kauniit pilvimuodostelmat synny sattumalta, Luojamme tietää meidän ihastuvan niistä ja näkevän niissä sormenjälkensä.

Töistä kiittäen, rukouksen lahjasta kiittäen, Vapahtajan työstä kiittäen kohti uutta työpäivää.

Laumaelämää

Aina välillä uusien tuttavuuksien kanssa jutellessa tulee puheeksi myös kirkkoon ja seurakuntaelämään liittyvät asiat, ja samalla se, että en kuulu ev. lut. kirkkoon. Huimista kirkostaeroamisprosenteista huolimatta suurin osa suomalaisista on edelleen ns. kansankirkon jäseniä, ja tästä normista poikkeaminen herättää uteliaisuutta. Onhan vähemmistöihin kuuluminen niin kovin in nykypäivänä. Se, että kuulun pienenpieneen vähemmistöryhmään, joka ei edes ole kansankirkon sisäinen joukkio, vaan aidosti itsenäinen kirkko, kuitenkin hämmästyttää: Miksi ihmeessä noin? Olen usein vastaillut kysymykseen, mikä meidät erottaa ev. lut. kirkosta. Lapsena puhuin kavereille naispappeuskysymyksestä, vanhasta raamatunkäännöksestä ja vanhasta virsikirjasta. Teininä pidin uskonnontunnilla opettajan pyynnöstä esitelmän, jossa vertailin kirkkomme ja ev. lut. kirkon suhtautumista Raamattuun, yksin armosta -opetukseen ja roomalaiskatoliseen kirkkoon. Viimeksi vastasin "Mitä te sitten korostatte?" -kysymykseen kertomalla, että meillä syntiä sanotaan reilusti synniksi ja armo saa olla oikeasti vapauttava armo. Armonvälineillä on suuri merkitys, koska niiden kautta saadaan ottaa vastaan Jeesuksen ristinkuolemallaan ansaitsemat lahjat. Lisäksi olemme yhtenäinen kirkko verrattuna ev. lut. kirkkoon, jonka sateenvarjon alle on kokoontunut monta hyvinkin eri tavoin opettavaa ryhmää. Vaikka olen hionut vastauksiani jo vuosia, silti aina tuntuu, että jotain tärkeää jää kuitenkin sanomatta. Rukoukseni onkin, että voisin vastauksellani kirkastaa kysyjälle Kristusta ja hänen ihanaa työtään ja rakkauttaan meitä kohtaan, enkä jäisi kuvailemaan joitakin irrallisia yksityiskohtia. Melkein kaikkiin vastauksiini olen myös kuullut vastaväitteitä, usein siitä, että onhan tuollaista ev. lut. kirkossakin. Ja varmasti onkin paljon hyvää, joskin paljon myös sellaista, minkä pitäisi kovasti hiertää kirkossakävijän sandaalissa. Olen usein päässyt lisäksi kertomaan kysyjälle kirkkomme toiminnasta eri paikkakunnilla. Kerran sain ystävältäni hieman hämmentävän kommentin, että on kunnioitettavaa, kun jaksan säännöllisesti ajaa lähes tunnin matkan Helsinkiin asti jumalanpalvelukseen - lähempänä kun ei sellaista ole meillä viikottain tarjolla. Ja onhan siinä oma vaivansa, kuin myös muissa seurakuntiemme pienuuteen liittyvissä oheishankaluuksissa. Aina ei ole ollut helppoa perustella edes itselleen, miksi pysytellä pienessä porukassamme. Siihen on kuitenkin tarkemmin ajateltuna monta hyvää syytä, ja yksi, josta ei pääse yli eikä ympäri.

Lapsena kävin kirkossa, seurakuntiemme yhteisillä juhlilla ja leireillä äitini mukana. Monesti hangoittelin vastaan, mutta tiedostin silti samalla, että kyseessä on jokin sellainen asia, josta on hyvä pitää kiinni. Kotoa muutettuani aloin käydä kirkossa itsenäisesti. Perheellistyneenä olin pitkään ainoa nuori aikuinen paikallisseurakuntamme harmaahapsisempien aktiivien joukossa. Lauloimme vanhoja virsiä, luimme vanhaa raamatunkäännöstä, käytimme vanhaa liturgista kaavaa ja rukoilimme vanhoja rukouksia. Vanha pastori saarnasi. Mikä minut piti kaikessa tässä vanhanaikaisessa mukana, rakkaat perinteetkö? Eivät, vaan se, mitä vanha pastorimme niiden kautta välitti meille. Hän saarnasi selkeästi ja nuorellekin ymmärrettävällä tavalla syntisten armahdusta ja Kristuksen sovitustyön voimaa. Taskussaan kolikoita kilistellen hän julisti meille Jumalan ansaitsematonta armoa ja antoi omaksemme Jumalan Pojan äärettömän arvokkaat teot. Vanhuksen koukistunein sormin hän jakoi parantavaa uuden elämän ehtoollista. Siinä oli syy, miksi pysyin mukana, miksi en lähtenyt hakemaan vihreämpiä niittyjä moninaisten kirkollisten aitojen takaa, ja miksi olen saanut vuosien varrella iloita yhä uusien seurakuntiimme liittyneiden nuorten aikuistenkin seurasta. Syy on se, mitä saamme. Se pitää mukana ja kutsuu mukaan yhä uudelleen.

"Minun lampaani kuulevat minun ääntäni", sanoo Jeesus. Hän on antanut korvat kuulla, missä hänen äänensä kaikuu. Se ei ole oma taitomme, vaan Jumalan lahjaa, tuleehan usko kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta (Room. 10:17). Tämän takia uskovia on aivan varmasti siellä, missä Jumalan sanaa julistetaan täydellä teholla ja selvästi, sekä tuomitsevaa lakia että vapauttavaa evankeliumia. Toisaalla se sana kuuluu selvemmin, toisaalla sitä peittää ihmisten omien ajatusten ja tulkintojen ääni. Raamattu on kuitenkin kokonaisuus - se tarvitaan kokonaan kertomaan meille, mitä pelastukseemme tarvitaan. Siihen ei saa lisätä mitään omaa, eikä siitä saa ottaa mitään pois (vrt. Ilm. 22:18-19). Tämän vuoksi on ihan oleellisen tärkeää kuunnella jatkuvasti tarkasti seurakuntansa opetusta ja peilata sitä Raamatun sanaan: heijastaako opetus Jumalan koko sanaa. Toisaalta - miten kiitollisia saisimmekaan olla siitä, mitä kaikkea seurakuntamme saarnaaman puhtaan Jumalan sanan kautta saamme!

"Minun lampaani kuulevat minun ääntäni." Nämä Jeesuksen sanat olivat mielessäni taas tänään aamulla, kun mietin itsekseni seurakuntaamme, kirkkoamme, sen opetusta, yhtenäisyyttä, tulevaisuutta, omaa paikkaani seurakunnassamme, omaa ikuisuuttani. Koin lähes samaa lohdutusta kuin lapsena lukiessani Johanneksen evankeliumista näitä ihania Jeesuksen sanoja: "Minun lampaani kuulevat minun ääntäni, ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. Ja minä annan heille iankaikkisen elämän, ja he eivät ikinä huku, eikä kukaan ryöstä heitä minun kädestäni." Tämä totuus ei pala tulessakaan. Aikuisen järjellä miettiessäni olin taas ehtinyt unohtaa, että Jeesus on luvannut pitää omistaan huolta. Hyvä paimenemme tuntee laumansa, ihan jokaisen hajallaan olevan laumansa lampaan. Hän ei tahdo, että yksikään joutuisi ikuisesti eroon luotaan. Hän kutsuu ja ohjaa vihreille laitumille, sanansa ja sakramenttiensa hoidettaviksi, vahvistumaan hänen armossaan. Jeesuksen suojissa olemme turvassa, oli meitä sitten paljon tai vähän ja olivatpa ajatuksemme mahdollisuuksistamme sanan levittämiseen miten mahtavat tai vaatimattomat tahansa. Enkä osaa edes kuvitella sitä joukkoa, jonka Jeesus kerran kutsuu kaikista ilmansuunnista luoksensa: "Tulkaa, minun isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti." (Matt. 25: 34) Hänen laumassaan, hänen omanaan, pääsen minäkin ahtaasta portista perille Kotiin.

Psalmi 115:

1 Älä meille, Herra, älä meille, vaan omalle nimellesi anna kunnia armosi ja totuutesi tähden.

2 Miksi pakanat saisivat sanoa: "Missä on heidän Jumalansa?"

3 Meidän Jumalamme on taivaissa; mitä ikinä hän tahtoo, sen hän tekee.

4 Mutta heidän epäjumalansa ovat hopeata ja kultaa, ihmiskätten tekoa.

5 Niillä on suu, mutta eivät ne puhu, niillä on silmät, mutta eivät näe.

6 Niillä on korvat, mutta eivät kuule, niillä on nenä, mutta eivät hajua tunne.

7 Niiden kädet eivät koske, niiden jalat eivät astu, ei tule ääntä niiden kurkusta.

8 Niiden kaltaisia ovat niiden tekijät ja kaikki, jotka turvaavat niihin.

9 Israel, turvaa Herraan-hän on heidän apunsa ja kilpensä.

10 Te, Aaronin suku, turvatkaa Herraan-hän on heidän apunsa ja kilpensä.

11 Te, Herraa pelkääväiset, turvatkaa Herraan-hän on heidän apunsa ja kilpensä.

12 Herra muistaa meitä ja siunaa, hän siunaa Israelin sukua, hän siunaa Aaronin sukua,

13 hän siunaa niitä, jotka Herraa pelkäävät, niin pieniä kuin suuriakin.

14 Herra lisätköön teitä, sekä teitä että teidän lapsianne.

15 Te olette Herran siunatut, hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.

16 Taivas on Herran taivas, mutta maan hän on antanut ihmisten lapsille.

17 Eivät kuolleet ylistä Herraa, ei kukaan hiljaisuuteen astuneista.

18 Mutta me, me kiitämme Herraa, nyt ja iankaikkisesti. Halleluja!

Rakastettuna

"Olenko minä sinulle rakas, rakastatko minua?", kyselen jälleen kerran. "Olenko sinulle rakas, vaikka olen näin kelvoton, epäröin, kompuroin, erehdyn? Rakastatko sittenkin, Jumalani, Herrani?"

Vastaatkin kysymällä: "Olenko minä sinulle rakas?" Hämmästyn. Voiko tämä olla armollisuutta, sitä, ettei meiltä vaadita mitään pelastukseemme? Vaaditaanko sittenkin?

"Olenko minä sinulle rakas?" kysyt yhä. "Uskotko minuun, onko sinulla Pyhä Henki ja Hänen synnyttämänsä rakkaus minuun? Oletko kastettu, oletko omani? Uskon kautta sinulla on omanasi kaikki, mitä minulla on: armo, rakkaus, pyhyys, ikuinen elämä. Isän rakkaus minun kauttani. Olet varmasti minulle rakas. Kelvoton kyllä, mutta rakas."

"Rakasko, varmastiko?" kyselen yhä, kunnes muistan: "Varma on se sana ja kaikin puolin vastaanottamisen arvoinen, että Kristus Jeesus on tullut maailmaan syntisiä pelastamaan, joista minä olen suurin." Sinä armahdat suurintakin syntistä, minuakin. Mutta miksi? Koska olet sovittanut syntini, rakastanut minua kuolemaan asti, vienyt mukanasi ristille kaiken sen, mikä minua nytkin painaa, vienyt hautaan asti, sinne jättänyt ja tuonut mukanasi voiton kaikesta pahasta. Epäonnistumisistani, epätoivostani, epäuskostani. Rakkaudettomuudestani. Ei minulla ole rakkautta, sinulla on. Yllin kyllin, koko maailmaa varten. Eikö sitten minuakin. "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä. -- Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa. -- Hänen haavojensa kautta me olemme parannetut." Ja rakastetut. Rakastetut rakastamaan.

Rukoilen psalmin 51 sanoin:

"Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden; pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni. Sillä minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina minun edessäni. Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. -- Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden. Puhdista minut isopilla, että minä puhdistuisin, pese minut, että minä lunta valkeammaksi tulisin. Anna minun kuulla iloa ja riemua, että ihastuisivat ne luut, jotka särkenyt olet. Peitä kasvosi näkemästä minun syntejäni, pyyhi pois kaikki minun pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja anna minulle uusi, vahva henki. Älä heitä minua pois kasvojesi edestä, äläkä ota minulta pois Pyhää Henkeäsi. Anna minulle jälleen autuutesi ilo, ja tue minua alttiuden hengellä. -- Herra, avaa minun huuleni, että minun suuni julistaisi sinun kiitostasi. Sillä ei sinulle kelpaa teurasuhri, sen minä kyllä antaisin; polttouhri ei ole sinulle mieleen. Jumalalle kelpaava uhri on särjetty henki; särjettyä ja murtunutta sydäntä et sinä, Jumala, hylkää."

Keskeneräiset

Nousen lattialta ja venyttelen jumiutuneita lihaksiani. Olen viettänyt pitkän tovin hankalassa asennossa eteisen lattialla viereiseen vessaan tulevaa allaskaappia kooten. Katselen aikaansaannostani. Runko ja molemmat vetolaatikot ovat kasassa. Lattialla lojuu avattuja pahvilaatikoita, puolityhjiä ruuvipussukoita ja kokoamisohjeita. Vielä pitäisi asentaa runko seinään ja metallikiskot kaappiin, laatikot, allas, hana ja bideesuihku. Ja seinälaatat, peili, ikkunalistat ja pyyhekoukut. Sen jälkeen voisi siirtyä maalaamaan eteisen seinää, asentamaan lattiaa ja kokoamaan liukuovikaapistoja. Hieraisen sormeni sivulla ruuvailun jäljiltä mollottavaa rakkoa ja huokaisen. On vielä niin paljon tehtävää ennen kuin saamme virallisen muuttoluvan uuteen kotiimme, ja tilat, jonne loppusijoittaa maallinen omaisuutemme yli neljän vuoden väliaikaisasumisen jälkeen. Iloitsen jokaisesta edistysaskeleesta, mutta aina välillä keskeneräisyyteen väsyy, ja silloin on vaikea suunnata katsetta tekemättömistä töistä siihen hetkeen, kun kaikki, jos Luoja suo, on valmista.

Samalla tavalla väsähtäneenä olen huokaillut myös omaa keskeneräisyyttäni. Ei näytä tulevan valmista, ei sitten millään, vaikka yritystä on takana jo kohta kolme vuosikymmentä. Ihmisenä, kristittynä - joitakin asioita ehkä oppineena, mutta silti - aivan alkutekijöissään. Edistymisen sijaan tunnen usein kulkevani taaksepäin. Lähimmäisen rakastamisessa, Jumalan kunnioittamisessa, kiinnostuksessa Raamatun sanaa kohtaan ja sen soveltamisessa omaan elämään, innossa ja rohkeudessa evankeliumin levittämiseen, kärsivällisyydessä, mielenmaltissa, nöyryydessä, kiitollisuudessa. Niin mielelläni kasvaisin kaikessa tässä, mutta huomaankin tulevani pienemmäksi. Yhä paremmin huomaan sen, mitä minulta näissä puuttuu. Ja siinäkin on jo ripaus omahyväisyyttä ja ylpeyttä. Niin mielelläni olisin jo valmis, täydellinen, puutteeton ja synnitön, Jumalan lain syytöksistä vapaa, vapaa aivan kaikesta, mikä tuottaa surua, vaivaa ja ahdistusta. Sen sijaan näen itsessäni joka päivä Paavalin kuvaaman toisen lain, joka sinnikkäästi tuottaa surua, vaivaa ja ahdistusta; syntisyyteni, joka roikkuu minussa kuin pahemmanlaatuisesta läheisriippuvuudesta kärsivä takiainen, ei vain helmassa huomaamatta vaan ihan joka puolella piikitellen.

Tärkeää onkin, että tuntee syntinsä. Silloin näkee itsensä oikeassa suhteessa pyhään Jumalaan, ja tietää tarvitsevansa Hänen armoaan. Silti näihin ajatuksiin jumiutumisessa on riskinsä. Epätoivoisuus syntisyydestään kun on jo epäluottamusta Jumalan voimaan, epäuskoa. Tällä kaltevalla pinnalla taas kerran astellessani satuin ottamaan ikkunalaudalta käteeni pienen Luottamus sydämessä -päivyrikirjan, jossa on Lutherin mietteitä pieninä katkelmina. Käänsin esille uuden sivun, jossa luki: "Perkele syyttäköön meitä kaikkein huonoimmiksi ihmisiksi. Siitä huolimatta olemme vanhurskaita." Nämä ravisuttavat sanat karistivat yhdessä hetkessä kaikki minua pitkään kiusanneet takiaiset irti. Lutherin sanat muistuttivat minua siitä, miksi olen kokonaan Jumalan enkä enää kiusaajan oma. Jeesus on itse ottanut minut omakseen ja pitää minut omanaan. Hän on vanhurskauttanut syntisen. Jeesus tuli tekemään tyhjäksi perkeleen teot. Ei Hän halua minun vajoavan epätoivoon keskeneräisyydestäni murehtien, saati sitä, että yrittäisin itse tehdä itseni valmiiksi ja täydelliseksi, Jumalan asumukseksi kelpaavaksi. "Tulkaa, sillä kaikki on jo valmiina", Hän huutaa. "Tulkaa kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon! Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon! Katso, uudeksi minä teen kaikki!" Ei Jeesus vaatinut tiettyä valmiusastetta eikä edes kysynyt minulta muuttolupaa päästäkseen sisimpääni asumaan. Salatulla tavalla, jopa tietämättäni ja pyytämättäni, Hän toimii Raamatun sanassa, kastevedessä ja ehtoollisessa vaikuttaen uskoa, toivoa ja rakkautta. 

Jälleen kerran saan levätä teoistani. Enkä sittenkään jää laakereilleni lepäämään ja synteihini makaamaan, vaan Eläväksitekijäni sanat saavat vaikuttaa minussa armon seurauksena uutta eloa: "Kaikki katkeruus ja kiivastus ja viha ja huuto ja herjaus, kaikki pahuus olkoon kaukana teistä. Olkaa sen sijaan toisianne kohtaan ystävällisiä, hyväsydämisiä, anteeksiantavaisia toinen toisellenne, niinkuin Jumalakin on teille Kristuksessa anteeksi antanut." (Ef. 4: 31-32) Tämä kohta on usein muistuttanut minua keskeneräisyydestäni. Oli hämmentävän helpottavaa oivaltaa, että ei tämä todella omin voimin onnistu, mutta Jumala on läsnä sanassaan ja vaikuttaa sen, mitä Hän siinä sanoo. Jumalan lahjoittama Pyhä Henki ei lepää, vaan vaikuttaa ja luo sydämessäni ja elämässäni vanhan tilalle jatkuvasti uutta. Jumala itse ottaa kaiken pahuuden pois ja antaa sen sijaan ystävällisyyttä, hyväsydämisyyttä ja anteeksiantavaisuutta. Mitä hyvää minussa on, se on varmasti Jumalan lahjaa, ja sitä saan käyttää lähelläni olevien ihmisten hyväksi.

On suurta Jumalan armoa, että on saanut kuulla evankeliumia, Raamatun ihania lupauksia armosta. Ne pitävät pään pinnalla silloin, kun syntisyys uhkaa painaa epätoivon suossa uppeluksiin. Mikä voisikaan silloin olla helpottavampaa kuin muistaa: Kristus on jo tehnyt kaiken minun puolestani, se riittää. Kun näen Jumalan lain valossa syntisyyteni, Jumala näkeekin Kristuksen; ja Kristuksessa kaikki on jo valmista - keskeneräisessäkin.

Ja ne takiaiset - ne eivät pääse taivaaseen.

Armosta on puhetta myös uusimmassa Luterilainen-lehdessä, jonka voit lukea täältä.

Siunattua pian alkavaa mikkelinpäivää armollisen Luojamme enkeleiden varjeluksessa.

Credo

Tapahtui meillä tänään:

Meillä on poikien kanssa tapana sytyttää iltapalan lopuksi tuohus, rukoilla ja lukea Raamatun tekstistä lapsille sopivan mittainen kohta. Olemme käyneet Uudesta testamentista pikku hiljaa läpi evankeliumit, ja nyt oli vuorossa Apostolien tekojen 3. luku. Pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun luin Pietarin ja Johanneksen pyhäkköön menemisestä ja ramman parantumisesta Jeesuksen nimessä. Lopetimme jakeeseen 11: 
"Ja kun hän yhä pysyttäytyi Pietarin ja Johanneksen seurassa, riensi kaikki kansa hämmästyksen vallassa heidän luoksensa niin sanottuun Salomon pylväskäytävään."
"Pyytämään nimmareita", tokaisi vanhempi tenavamme virnistäen.
Selitin, etteivät Pietari ja Johannes halunneet itselleen huomiota, vaan tämä ihme tapahtui ainakin osittain sen takia, että se, mitä Pietari seuraavaksi kertoisi Jeesuksesta, saisi huomiota.
"Ja sitten he jakaisivat nimmareita", jatkoi poika vielä.
Ajattelin suunnata ajatukset siihen, miten itse olisimme suhtautuneet ihmetekoihin ja kysyin:
"No mitä jos Jeesus olisikin elänyt nykyaikana, eivätköhän ihmiset olisi tulleet häneltä pyytämään nimmareita ja ottamaan valokuvia hänestä."
Keskustelu kääntyikin hieman eri suuntaan mieheni kommentoidessa:
"Ja tiedemiehet olisivat tutkineet häntä monin eri tavoin ja todenneet -- "
" -- että hän onkin ihan tavallinen ihminen, eikä siksi mitenkään ihmeellinen", ehdotin.
" -- tai että hän on tieteen ulkopuolella, eikä hän siksi ole olemassa", jatkoi mieheni.
"Mutta onhan hän", totesi siihen asti hiljaa istunut nuorempi poikamme, ja sai meidät muut vaikenemaan. Niin spontaanisti ja pienillä sanoilla kuului pienen poikamme uskontunnustus.

Iltarukoukseni tänään:
Rakas Jeesus, kiitos kaikista ihmeteoistasi.
Kiitos siitä, että olet antanut meille sanasi kautta uskon Sinuun,
Sinun totuutesi, pyhyyteesi, armoosi ja rakkauteesi.
Kiitos Pyhästä Hengestä, jonka kautta olet
puhaltanut meihin synteihimme kuolleisiin elämän
ja annat meidän parantuneen ramman lailla lähteä liikkeelle
kiittämään ja ylistämään Sinua hyvistä teoistasi
ja samalla levittämään hyvää sanomaa Sinusta ympärillämme oleville.
Liikuta meitä, avaa sydämemme ja huulemme ja rohkaise meitä, 
että tunnustaisimme uskomme sanoin ja teoin, Sinun kunniaksesi.

Heijastuksia

Katson taivaalle. On hiljaista. Rukoilen.

Herra, näen taivaan. En näe Sinua. Joskus toivon, että se olisi mahdollista. Nähdä Sinut jo tässä elämässä kasvoista kasvoihin. Sinä kuitenkin sanoit: "Autuaat ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat!"

Sinä peität silmämme, koska rakastat meitä. Jos katselisimme pyhyyttäsi suoraan, tuhoutuisimme, koska olemme kirottuja synneissämme. Sinä verhosit itsesi ihmisyyteen, kun tulit luoksemme. Sinä pukeuduit kuolevan pukuun, jotta me saisimme Sinussa elämän. Sinä tulet peitetyllä, salatulla tavalla luoksemme Raamatun sanassa, kasteen vedessä ja ehtoollisen leivässä ja viinissä antamaan itsesi, armosi ja pyhyytesi meille. Vain uskon kautta voimme nyt nähdä Sinut.

Rakas Herrani, en voi nähdä Sinua silmilläni, mutta Sinä annatkin minun nähdä kaikessa heijastuksia Sinun rakkaudestasi! Pienen lapsen katseesta, tyynestä lammen pinnasta, pilvettömästä taivaasta, ja aivan kaikesta muustakin. Puolukanvarvuista, joiden kautta tarjoat meille ravintoa ja kauneutta. Pihanurmikolla lojuvasta jalkapallosta, joka on tuonut työtä jollekin ja liikunnan iloa toiselle. Rakentuvan talon ikkunoista, joita meillä ei olisi ilman monien ihmisten vaivannäköä. Tupaten täydestä työkalenterista, joka kertoo siitä, että minuakin tarvitaan moneen paikkaan välittämään rakkauttasi. Minua loukanneesta lähimmäisestä, jonka Sinä olet jo kaikessa rakkaudessasi armahtanut. Samoin kuin minutkin. Ei ole mitään merkityksetöntä, tarkoituksetonta, ei mitään liian pientä heijastamaan suurta rakkauttasi. Tuikitavallisten asioiden kautta annat meidän nähdä, miten monin tavoin osoitat loppumatonta rakkauttasi.

Kuitenkin, jos en tuntisi Sinua syntieni sovittajana ja pelastajanani sanasi kautta, olisivat kaikki nämä rakkautesi osoitukset vain kuin vasken helinää ja kulkusten kilinää korvissani; sillä Sinä kyllä osoitat rakkauttasi kaikille ihmisille monin eri tavoin, mutta annat rakkautesi vain sanasi lupausten kautta. Ja mitä meille lupaatkaan!

"Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette nyt häntä näe, ja riemuitsette sanomattomalla ja kirkastuneella ilolla, sillä te saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen." 1 Piet. 1: 8-9

Ylistys ja kiitos Sinulle, Jeesus Kristus, Vapahtajani, kaikesta rakkaudestasi!

Tänä iltana

Tänä iltana rukoilen niiden puolesta, jotka kärsivät väkivallasta, riippuvuuksista ja mielenterveyden ongelmista. Rukoilen taloudellisten vaikeuksien keskellä elävien, pakolaisten ja maahanmuuttajien puolesta. Rukoilen kaikkien niiden puolesta, jotka kokevat elämässään turvattomuutta. Rakas Jeesus, ole meille kaikille pysyvä turva elämän vaikeuksissa ja tie todelliseen vapauteen.

Rukoilen niiden puolesta, jotka eivät vielä tunne Jeesusta, ja niiden puolesta, jotka eivät enää tunne Häntä omana Vapahtajanaan. Rukoilen niiden puolesta, jotka eivät koe tarvitsevansa Vapahtajaa. Rukoilen uskossaan epävarmojen, epäilevien ja kyselevien puolesta. Rakas Jeesus, tule sanassasi, kasteessa ja ehtoollisessa luoksemme. Armahda meitä. Anna meille uskon lahja ja vahvista luottamustamme armoosi, joka peittää kaikki syntimme.

Rukoilen vainottujen, kiusattujen ja kidutettujen puolesta. Rukoilen totuuden puolustajien puolesta. Rukoilen niiden puolesta, jotka ovat joutuneet jättämään seurakuntansa siellä vallitsevien Jumalan sanan vastaisten opetusten vuoksi. Rukoilen niiden puolesta, jotka etsivät seurakuntayhteyttä. Rukoilen uskossaan eksyneiden puolesta. Rukoilen hajanaisen kristikunnan puolesta. Rakas Jeesus, hyvä paimenemme, etsi, löydä ja yhdistä meidät rakkaudellasi. Virkistä ja rohkaise meitä evankeliumilla ja auta käyttämään aikaamme ja taitojamme Sinun valtakuntasi hyväksi.

Rukoilen myös kaikkien uusien ekaluokkalaisten ja heidän vanhempiensa ja perheidensä puolesta. Varjele koulutietä, varjele elämän tietä, kuljeta taivaan tietä.

Rakas Jeesus, kiitos ja ylistys Sinulle, joka tiedät ja tunnet kaiken, mitä tarvitsemme. Sinä et ole kaukana yhdestäkään meistä. Pysy luonamme, kun ilta pimenee. Sinä olet elämämme valo. 

Vapahtajamme, kuule, kun rukoilen tätä Sinun nimessäsi.
Aamen.

Iltapesun aikaan

"Onko jo suu tyhjä?" hoputin iltapalan jälkeen jotakin mäyssyttelevää pienempäämme käyttövalmiilla hammasharjalla osoitellen. Poika avasi suunsa ja totesi: "Mä pesin jo purkalla hampaat." 

Niinpä niin. Taitaa muissakin lapsiperheissä olla tuttuakin tutumpaa vääntää peistä näistä hammaspesun tarpeellisuus- ja huolellisuuskysymyksistä. Ei se vain riitä, että heilauttaa hammasharjaa vähän siihen suuntaan. Pitää pestä alta ja yltä ja nykyttää ne uusien poskihampaidenkin pinnat kunnolla, että pysyvätkin helmenhohtoisina vielä vuosikymmeniä. Joskus laskettiin mieheni kanssa, kuinka monta tuhatta kertaa olemme jo pesseet tenaviemme hampaat, ja vielä menee jokunen tuhat, ennen kuin kuopuksemmekin hienomotoriikalla hallitaan hammaspesujen koukerot itsenäisesti.

"Mä pesin jo purkalla hampaat." Huomasin huokaisevani pojan kommenttiin myös toisesta syystä. Mitenhän monta kertaa olen itse suhtautunut Jumalan armoon ja Hänen haluunsa hoitaa sieluani samalla asenteella. "Johan mä. Mä jo. En mä enempää tarvitse." Mutta ei se sielukaan purukumilla puhdistu, eikä henki raitistu itse pienesti sipaisemalla. Ei edes kovimmalla harjalla hankaamalla. Siihen tarvitaan Jumalan voimaa. Miten heikkona pidänkään kaikkivaltiasta Jumalaa, jos kuvittelen pystyväni itse tekemään saman kuin Hän? Syntieni poispesemiseen ei riittänyt mikään muu kuin Jumalan Pojan veri, kärsimys ja kuolema. Kuinka suuresti Hän meitä rakastaakaan, kun meidän hyväksemme antoi henkensä!

Mietin myös sitä, kuinka hampaiden ja sielunkin hoidossa tarvitaan säännöllisyyttä ja sinnikkyyttä. Ei riitä kerta tai kaksi, vaan niitä pitää hoitaa koko elämän ajan joka päivä. Vanhempana minulla on suuri vastuu sekä lasteni että omien hampaideni ja sieluni hoitamisesta. Toisaalta viime kädessä koko vastuun sielujen hoidosta kantaa taivaallinen Isämme, joka vakuuttaa "hoitotoimenpiteiden" eli armonvälineiden varmasti tekevän sen, minkä lupaavat: antavat kaikki syntimme anteeksi, Pyhän Hengen kautta uuden elämän Isän luona ja voimaa vastustaa synnin tekemistä. Miten paljon tätä tarvitsemmekaan, ja miten suurta lahjaa on, että rakas Vapahtajamme näin hellästi hoitaa meitä - joka päivä!

Siunausta uuteen viikkoon Hänen armossaan ja lupauksissaan.

Aika on...

Joidenkin raamatunkohtien ääreen tulee palattua kerta toisensa jälkeen aina tietynlaisissa elämäntilanteissa. Viime aikoina mielessäni on ollut taas kerran Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan kohta, joka on puhutellut minua usein aikaisemminkin oman tai lähipiirin elämänmuutosten keskellä. Talomme rakentumista seuratessa olen joutunut surullisena seuraamaan erään kodin purkamista, sen hyvän, mitä vuosien kuluessa on saatu rakennettua. Usein on vaikea ymmärtää, miksi tietyt asiat tapahtuvat, miksi juuri nyt, miksi juuri näin, miksi juuri näille ihmisille. Tämä Saarnaajan kirjan kohta on ainakin minulle kuvannut sitä, että kaikki on kuitenkin joka tapauksessa rakkaan ja meistä hellästi huolta pitävän Isän kädessä. Hän tietää, miksi, Hän sallii tapahtua, Hän antaa ja ottaa, antaa jotain parempaa, Hän vetää syliinsä ja antaa itkeä ilon ja surun kyyneleet kaiken muutoksen keskellä. Pysyvyyttä, kotia ja rakkautta kaipaavalle Hänellä on varattuna kaikki, mitä voimme ikinä tarvita. Ehkä aivan erityisesti juuri silloin, kun on aika repiä rikki ja itkeä.

Saarn. 3: 1 Kaikella on määräaika, ja aikansa on joka asialla taivaan alla.

2 Aika on syntyä ja aika kuolla. Aika on istuttaa ja aika repiä istutus.

3 Aika on surmata ja aika parantaa. Aika on purkaa ja aika rakentaa.

4 Aika on itkeä ja aika nauraa. Aika on valittaa ja aika hypellä.

5 Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Aika on syleillä ja aika olla syleilemättä.

6 Aika on etsiä ja aika kadottaa. Aika on säilyttää ja aika viskata pois.

7 Aika on reväistä rikki ja aika ommella yhteen. Aika on olla vaiti ja aika puhua.

8 Aika on rakastaa ja aika vihata. Aika on sodalla ja aika rauhalla.

Olen myös miettinyt, että ehkäpä oma elämäntilanne voi joskus helpottaa siksikin, että pystyisi sitten paremmin olemaan tukena toiselle olkapäätä kaipaavalle.

Kaikille elämänmuutosten keskellä hämmentyneille siunausta ja luottamusta Isän hyvyyteen rukoillen.

Puiston hämärässä

Puiston hämärässä
ei kellokaan vielä tarpeeksi,
vaikka pienet on jo peitelty,
kerrottu iltasadut ja annettu
hyvänyönsuukko poskelle
Pullon henki on päästetty valloilleen
tyttöjen ringissä
Nauru säestää laulua mustanpuhuvaa,
kivusta ja ikävästä kertovaa

Tyhjä pullo lentää viereen keinun
jossa tyttökin pienenä hymyili
maailman ihmeille
Taivaan Isän lahjoille
perhosille, sinisen taivaan pilvikukille ja
kavereiden leikeille
pyytäen mummua antamaan lisää vauhtia

Mummu on nyt poissa
eikä vauhtiakaan vielä osaa
itse säädellä
näillä elämän alkumetreillä

--

Herra, mikä pysäytti minut silloin?
Mikä sai minut huutamaan
apua Sinulta,
tapailemaan kömpelösti Isä meitää
tupakanhuuruisilla huulilla,
pyytämään tahtosi tapahtumista
ja nimesi pyhittymistä,
vaikka tiesinkin tuhlanneeni armosi
ja vasta muistaneeni, miten rakastat syntistä

Oliko luonani enkeli
siinä poikaystäväni veljen parvekkeella
- Olitko Sinä -
kääntämässä katsettani kohti taivasta
Muistuttamassa, ettei todellinen ilo
löydy tästä maailmasta
Näyttämässä, mihin olin luisumassa
Nostamassa mieleen pelon
ja toivon anteeksiannosta,
siitä aidosta vapaudesta,
jonka olin unohtanut
ja jota niin kovasti edelleen kaipasin

Herra, 
kiitos, että olit luonani silloin
ja olet yhä. 



Tämän runon alkupuoliskon olen kirjoittanut joskus teini-ikäisenä, rippikoulun käytyäni, uskon tielle palattuani. Loppuosa on uutta tekstiä.

Jotkut ovat tulleet hyvinkin räväkästi uskoon. Minulla ei ole lapsuudessani tai nuoruudessani monia hetkiä, joista voisin sanoa, että silloin koin Jumalan koskettavan minua. Ei ollut sellaisia hetkiä kuin lapsena seuraamassani Enkelin kosketus -tv-sarjassa, että joku kohtaamani henkilö olisi yllättäen alkanut loistaa taivaallista valoa ja olisi paljastanut olevansa Jumalan viestiä tuova enkeli, saati Jumala itse. Tämä runon jälkipuoliskon kuvaamalla hetkellä koin kuitenkin Jumalan koskettavan. Koin olevani, ja näin jälkikäteen ajateltuna varmasti olinkin, käännekohdassa, tienristeyksessä, josta oli vain kaksi suuntaa. Silloin minut vedettiin takaisin päin, uudelleen siihen vauvana kasteessa saamaani ja Raamatun opetuksen vahvistamaan uskoon, josta olin pikku hiljaa kaiken maailman houkutuksissa vieraantunut. Eikä sekään ollut mikään ravisuttava, maailmoja mullistava käänne. Senkin jälkeen oli edessä monenlaista kompuroimista ja opettelemista, ja edelleen on. Mutta se oli kuin alkusysäys, uusi alku, aivan kuin johdatusta seuraavan kesän rippikouluun, jossa pääsin tutustumaan uudelleen syvemmin rakkaaseen Vapahtajaani. 

Leirinuotiolla lauloinkin täydellä sydämellä: 
 "Tunnen suurta Jumalaa vain vähän, 
Hän on juuri minut löytänyt. 
Hän hiljaa astui elämääni tähän, 
kaiken uusin silmin näen nyt. --
Olin täynnä suurta ahdistusta, 
Vapahtajaa hiljaa rukoilin. 
Hän sanoi: Älä pelkää rangaistusta, 
ristillä jo sinut armahdin."

Vielä tänäänkin uskon Häneen, elämäni suurimpaan Rakkauteen. Enkä lakkaa ihmettelemästä, minkälaisia teitä Hän meitä kuljettaa ja minkälaisiin risteyskohtiin Hän johtaa meidät, jotta niiden varjossa näkisimme Hänen ristinsä. "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja antoi Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi." (1 Joh. 4: 10)

Olenko sitten myöhemmin kokenut Jumalan koskettavan? Kokemuksilla ei oikeasti ole niin kovasti väliä, nehän ovat joka tapauksessa vain seurausta jostakin paljon suuremmasta. Silti on mukavaa miettiä, että kaikkein läheisimmät hetket Vapahtajani kanssa, jotka siis muistan, olen saanut viettää ehtoollispöydässä ja myös monin tavoin Raamatun sanaa käyttäen - onhan Hän itse luvannut olla juuri niissä luonamme!

Koskettakoon Hän yhä uusien pienten ja isojen ihmisten sydämiä ja johtakoon askeleemme oikealle Tielle. 

Broken Hallelujah

Viimeksi kirjoitin siitä, kuinka uskonelämässäni on ollut taas vähän hiljaisempi vaihe. Varmaan kaikilla uskovilla aikoja, jolloin Jumala tuntuu olevan lähellä ja puhuttelevan henkilökohtaisesti armonvälineiden ja elämäntapahtumien kautta monin tavoin, tai on ainakin tutun turvallisen läheinen. On myös aikoja, jolloin Hän vaikuttaa olevan etäällä ja hiljaa. Viimeksi omalla kohdallani tällainen pidempi hiljainen ajanjakso liittyi vaikeaan elämäntilanteeseen. Sen kuluessa sain tosin kokea Jumalan vetävän minua vahvasti lähemmäs itseään. Nyt monet tähän ajalliseen elämään liittyvät asiat ovat järjestyneet tai ainakin selkiämässä, ja tästäkin huolimatta - tai välillä mietin, tästäkö syystä - olen uskonelämässäni joutunut taas painimaan vaienneen Herrani kanssa. Toki Hän jatkuvasti puhuu ja on läsnä sanassaan ja muissa armonvälineissä, mutta välillä voi tuntua siltä, ettei Hän puhu juuri minulle. Kaipaisin Häntä lähemmäs, koskettamaan sydäntäni, silmiäni ja korviani, että näkisin ja kuulisin Hänet ja saisin lisää uskoa Hänen todellisuuteensa ja armollisuuteensa, ja voimaa suunnata elämääni Hänen tahtonsa mukaan. Viime aikoina olen kokenut olevani uskonelämässäni kovin janoinen, tiedon- ja vastausten, armon ja pyhityksen, uskon ja rakkauden, mutta vastaukset ja evankeliumin ihana lämpö on jäänyt niukemmaksi. Välillä jotakin selviää, ja heti nousee uusia kysymyksiä, epäilyksiä, epävarmuutta. Tällaistako Jumala rakastaa, kompastelevaa ja kaatuvaa? Eikö uskon pitäisi näkyä elämässäni enemmän, miksi en vain pysty jakamaan ilosanomaa toisille? Taas sorruin, en osaa rakastaa. Ja on vielä niin vaikea uskoa rakastavaan Jumalaan, itsensä antaneeseen Pelastajaan. Herra, auta minua! Kunpa voisin kuulla taas armahtavan äänesi.

Ahdistukset voivat johtua monesta syystä. Omasta syystä: Raamatun lukeminen on jäänyt vähiin, ajallisen elämän asiat ovat täyttäneet mielen ja jättäneet liian vähän tilaa hiljentymiselle ja rukoukselle, synti on kaapannut vallan sydämessä ja kaivertaa katkeruuden juuria syvemmälle. Nämä syyt ovat varmastikin aina vaikuttamassa ja saavat parahtamaan: "Voi minua, kuka vapauttaisi minut tästä langenneesta luonnosta!" Toisaalta ahdistusten taustalla voi olla myös Jumalan hyvä tarkoitus: Auttaa yhä lujemmin huutamaan apua Häneltä, riippumaan Hänessä kiinni silloinkin, kun apua ei tunnu tulevan mistään, ja luottamaan Hänen armoonsa kaikenlaisissa tilanteissa.

Monen monituista kertaa olen palannut ahdistusten keskellä kanaanilaisen vaimon vierelle. Joskus koin ahdistavanakin sen, kuinka Jeesus koettelee naisen uskoa eikä vaikuta aluksi edes kuuntelevan häntä, saati auttavan. Jostakin löysin kuitenkin ajatuksen siitä, että Jumala tietää kaikki; Jeesuskin näki naisen uskon ja tiesi ennalta, mitä nainen hänelle vastaisi ja mitä tilanteessa tapahtuisi. Jeesuksen tarkoitus ei ollut hävittää naisen uskoa vaan vahvistaa sitä - ja samalla myös meidän uskoamme. Tänään löysin taas uuden näkökulman tähän raamatunkertomukseen ja Jumalan vaikenemiseen. Vaikka Lutherin hartauskirja "Mannaa Jumalan lapsille" on jo niin monta kertaa koluttu läpi, yhä se vain vakuuttaa ja vaikuttaa.

"Matt. 15:23
Mutta hän ei vastannut hänelle sanaakaan.

Tämä on kirjoitettu meille kaikille rohkaisuksi ja opetukseksi tietääksemme, kuinka syvään Jumala salaa meiltä armonsa. Huomaathan tästä, että vaikka Kristus tekeytyykin ankaraksi, hän ei kuitenkaan lausu lopullista tuomiota.  

Hänen vastauksensa tosin kuulostavat kielloilta, mutta ne eivät ole kieltämistä, vaan häilyvät epävarmoina. Hän ei sano: En tahdo kuulla tätä vaimoa, vaan hän vaikenee myöntämättä, kieltämättä. Hän ei liioin sano: Tämä ei ole Israelin kansaan kuuluva, vaan sanoo olevansa lähetetty vain Israelin kansaa varten. Hän jättää siis asian häilymään kiellon ja myönnön välille. Hän ei sano: Sinä olet penikka, eikä sinulle saa antaa lasten leipää, vaan sanoo: Ei ole soveliasta - - jättäen sanomatta, onko vaimo penikka vai ei. Siitä huolimatta kaikki kolme vastausta kuulostavat pikemmin kiellolta kuin myöntymiseltä. Kuitenkin niissä on enemmän myöntymystä kuin kieltoa, jopa niissä on pelkkää myöntymystä, mutta perin syvässä ja salaisena, niin että ne näyttävät pelkiltä kieltämisiltä. Tällä Jeesus tahtoo opettaa meille, mitä sydämemme ahdistuksen hetkenä kokee. Tässä Kristus tekeytyy sellaiseksi kuin sydän hänet tuntee. Olemme varmoja siitä, että hän vain kieltää. Mutta se ei ole totta. Meidän on siis luovuttava tällaisista tuntemisista ja vastoin hänen kieltämistään riiputtava hänessä ja pidettävä kiinni lujassa uskossa Herran syvästä, salatusta laupeudesta.

On annettava Jumalalle oikeus hänen tuomitessaan meidät. Silloin olemme saaneet voiton ja sitoneet hänet hänen omiin sanoihinsa."


Tässä ei voi omasta suusta nousta muuta kuin hiljainen "Broken Hallelujah".

Tukevalla pohjalla

On aikoja, jolloin elämä tuntuu kulkevan vuoristoradalla ja uskonelämä Pohjanmaan aakeilla laakeilla lakeuksilla. Viime aikoina olen itse vuorotellen hihkunut onneni kukkuloilla ja ollut niin maan rakoon painettuna ettei tosikaan. Elämässä on niin paljon ihanaa ja hämmentävää. Ja uskonelämässä taas välillä niin kovin hiljaista. Viimeksi viikonloppuna tunsin itseni hyvin pieneksi suurten kysymysten äärellä ja kyselin, mitä tämä kaikki voi merkitä. Miksi näin tapahtuu, miksi tietyt asiat näyttävät sujuvan niin hienosti ja tietyissä asioissa en osaa olla kompastelematta? Mihin tietyt asiat ovat johtamassa, miksi tietyt asiat ovat jatkuvasti niin vaikeita? Miksi epäilen ja kapinoin? Jos en kuule Jumalan vastausta, onko Hän silti läsnä, kuuleeko Hän, rakastaako kuitenkin?

Olen useasti kysymysteni keskellä saanut lohdutusta, mielenrauhaa ja vastauksiakin lukemalla psalmeja tai laulamalla hengellisiä lauluja. Viime sunnuntaina mielen myrskypilvet alkoivat hälvetä pianon ääressä, kun löysin pitkästä aikaa eteeni pienen Sionsharpan -laulukirjan, jonka sivuille olen klemmareilla merkinnyt tiettynä hetkenä tärkeinä pitämiäni lauluja. Usein siis niitä, jotka jollakin tavalla lohduttavat ja rohkaisevat. Valonsäteet raivasivat tietä mieleeni laulaessani Erik Bohmanin sanoittamaa laulua:

"Varför, mitt änsliga hjärta, är du så sorgset i mig? 
Syndernas brännande smärta tog Herren Jesus på sig. 
Jesus på korset förlossat, friköpt oss alla åt Gud. 
Avgrundens furste han krossat. Renad i blod är hans brud.

Frälsare, tätt vid ditt hjärta finner jag vila och ro.
Där får jag tröst i all smärta, där får jag styrka och tro.
Jesus på korset förlossat..."

Siitä sain intoa laulaa lisää, ja mahtavan ruotsalaisrunoilijan Lina Sandellin psalmin pohjalta muotoilemin sanoin rukoilin rakasta Vapahtajaani:

 
"Jag lyfter mitt öga dit uppåt mot bergen:
Var finns du min hjälp? I mig själv är jag svag.
Vem kan mig bevara och skydda i fara?
Min blick jag till Herren vill höja var dag.

Du, Jesus, är klippan, den enda jag känner
som håller att bygga och helt lita på
som aldrig skall falla, fast jorden förintas
och solen och månen och stjärnor också.

O Jesus, min klippa, min eviga frälsning,
från dig kommer hjälpen i sorg och i död
men också den hjälp jag för dagen behöver
i faror och frestelser, mörker och nöd.

Så hjälp mig att ständigt till himmelen lyfta
mitt öga, o Herre, i tillit och hopp,
tills natten på jorden är över, och solen
i strålande öster för mig stiger opp!"

Siunatkoon Hän sinuakin iankaikkisella valollaan elämän ylä- ja alamäissä. Hänessä elämämme ja uskomme pysyy tukevalla pohjalla.

Ihme ja kumma

"Minä uskon alkuräjähdykseen,  
yhteen ainoaan
tyhjästä syntyneen energian laajenemiseen,
kaiken olevan alullepanijaan,
luovaan tuhoon,
jota ilman ei ole mitään,
mitä on ollut, mitä nyt on ja mitä tuleva on

ja miljardeihin vuosiin,
aikaan, jonka kuluessa
olematon muuttuu olevaksi 
ja mahdoton todennäköiseksi

ja sattumaan, 
näkymättömään voimaan,
jonka kautta kaikki on saanut syntynsä,
järjestys kaaoksesta,
geeniperimä alkuliemestä,
syntynyt, ei luotu,
ja jonka johdatuksessa 
sukupolven toisensa jälkeen pitää vaeltaman

ja makroevoluutioon,
lajien syntyyn yhdestä kantamuodosta,
teoriaan, jonka edessä jokaisen ihmisen 
pitää notkistaman polvensa
ja tunnustaman, ettei ole Jumalaa

ja luonnonvalintaan, 
luonnolliseen pahuuteen, 
geenien itsekkyyteen, 
elämän syntymiseen elottomasta 
ja kaiken tyhjiin raukeamiseen.

Tämä on tieteellinen totuus."

Vastaavan kaltaisen uskontunnustuksen sisältää lähes jokainen kiehtovia, kunnioitusta herättäviä ja ihmisen ymmärryksen ylittäviä luonnontieteellisiä ilmiöitä käsittelevä kirja, artikkeli, uutinen ja luontodokumentti. Siinä missä kristitty mielellään nostaisi hattua ja kunnioittaisi kaiken Luojaa, kiitetäänkin luontoa, evoluutiota tai geenejä taitavuudesta ja luomakunnan ihmeellisyyksistä. On ällistyttävää, kuinka tehokkaasti kyseinen tunnustus on onnistuttu ymppäämään sellaisiinkin yhteyksiin, joissa sillä ei ole sisällön puolesta mitään funktiota. Englannin oppikirjassa opetellaan alkuräjähdykseen liittyvää sanastoa. Suomen sääilmiöistä kertova kirja alkaa kuvauksella miljardien vuosien takaisen "alkumaapallon" olosuhteista. Perhosten kevätvaelluksia käsittelevässä radiohaastattelussa ylistetään evoluution mahdollistamia ominaisuuksia. Lapsen puheen kehitystä käsittelevässä pääsykoeartikkelissa pohditaan, mahdollistiko varhaisihmisen puheen kehitys ryhmätoiminnan vai tiiviit sosiaaliset kontaktit puhetaidon kehittymisen. Tekniikka ja talous -lehden työpaikkaliitteen mainoksessa viisas ihminen nousee puku päällä ja salkku kädessä alkumerestä kohti Uratietä, perässään edistystä kohti kulkevat alkeellisemmat kehitysvaiheet kalasta ihmisapinaan. Ihan vitsistä kävisi, jos kehitysoppia ei tarvitsisi ottaa niin tosissaan.

Voi meitä, "viisaita" ihmisiä!

"Kehuessaan viisaita olevansa he ovat tyhmiksi tulleet

ja ovat katoamattoman Jumalan kirkkauden muuttaneet katoavaisen ihmisen ja lintujen ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan kaltaiseksi."

Voi meitä, Jumalan kuvaksi luotuja! 
Voi meitä, hyvän hajottajia! 
Ja meille annettiin silmät nähdä!

"Sillä Jumalan viha ilmestyy taivaasta kaikkea ihmisten jumalattomuutta ja vääryyttä vastaan, niiden, jotka pitävät totuutta vääryyden vallassa,

sentähden että se, mikä Jumalasta voidaan tietää, on ilmeistä heidän keskuudessaan; sillä Jumala on sen heille ilmoittanut.

Sillä hänen näkymätön olemuksensa, hänen iankaikkinen voimansa ja jumalallisuutensa, ovat, kun niitä hänen teoissansa tarkataan, maailman luomisesta asti nähtävinä, niin etteivät he voi millään itseänsä puolustaa,

koska he, vaikka ovat tunteneet Jumalan, eivät ole häntä Jumalana kunnioittaneet eivätkä kiittäneet, vaan ovat ajatuksiltansa turhistuneet, ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt."

Room. 2: 1, 3:19-20

"Kaikki, mikä maailmassa kaunista on, ihanaa, se on Luojan rakkauden ihmisille antamaa", lauletaan eräässä hengellisessä laulussa. Koulutukseni ja työni kautta olen tullut näkemään myös asian toisen puolen. Luojan sormenjälki ei ole nähtävissä vain kaikissa kauniissa ja hyvin toimivissa asioissa, vaan myös ja ehkä erityisen koskettavasti niissä herkissä prosesseissa, joissa pienetkin muutokset ja toimimattomuudet voivat suistaa koko järjestelmän raiteiltaan tai ainakin jättää pysyvät jäljet. Geeniperimän jakautumisessa, aivojen välittäjäaineiden toiminnassa, varhaisen kiintymyssuhteen syntymisessä, vuorovaikutustaitojen kehittymisessä, kielen oppimisessa, perhedynamiikassa. Kaikkien näiden prosessien toiminnassa on vain hyvin kapea vaihteluväli, jonka sisällä herkkä tasapaino säilyy ja eri osa-alueet toimivat saumattomasti yhdessä ja niin kovin tarkasti suunnitellun oloisesti tuottaen kasvua, kehitystä ja toimivia rakenteita, yhteyksiä ja hyvinvointia. Aivan kuin ne olisi tarkasti suunniteltu toimimaan juuri niin.

"Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä Hän oli tehnyt, ja katso, se oli sangen hyvää."

Avaa, Herra, silmämme näkemään elämän pienet suuret ihmeet, 
ne, joita niin kovin helposti pidämme itsestäänselvyyksinä 
siihen asti, kunnes asiat eivät menekään niin kuin oli tarkoitus. 
Auta meitä korjaamaan niitä vahinkoja, joita synti yhä aiheuttaa. 
Vain Sinulla on voima ja valta tehdä sydämemme, ajatuksemme, tekomme
ja koko olemuksemme täysin virheettömiksi Kristuksen täytetyssä työssä 
ja kerran luoda uudet taivaat ja uusi maa, jossa vanhurskaus asuu, 
ja josta synti ja sen jättämät jäljet on lopullisesti pyyhitty pois.
Kiitos kaikesta hyvästä työstäsi, Isä ja Poika ja Pyhä Henki,
Luojani ja Lunastajani ja Pyhittäjäni.

Siunattua loppuviikkoa kaikille kaltaisilleni pienille kulkijoille, joilla on elämän ihmeellisyyksissä loputtoman paljon hämmästeltävää ja kummasteltavaa.

Niittykukkia

"Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Kuitenkin minä sanon teille: ei Salomo kaikessa loistossansa ollut niin vaatetettu kuin yksi niistä." (Matt. 6: 28-29)

Minusta on ihana asua maaseudulla. Varsinkin kesäisin luonto on huumaavan lähellä, ja ympärillä on paljon kaunista katseltavaa, linnunlaulusta ja iltojen hiljaisuudesta puhumattakaan. Useimmiten omakotitalojen ja kesämökkien pihat ovat ennemminkin enemmän kuin vähemmän laitettuja. On perinteisiä syreenejä, juhannusruusuja, salkohumalaa, rododendroneita, akileijoja, kesäpäivänliljaa, varjoliljaa, kuunliljaa, muhkeita pioneita, jalohortensiaa, ehkä alppikärhöä ja muita uudempia perennatulokkaita. On kukkapenkkejä, pensasaitaa, amppeleita, köynnöksiä ja kesäkukkaruukkuja mansikantaimien, perunapenkkien ja siististi ajeltujen nurmikkojen vierustoilla. Hellästi vaalitut pihat erottuvat tyylikkäinä villin luonnon keskeltä. 

Sitäkin ihmeellisempää, minkälainen kukkaloisto leviää joka kesä pellonpientareille ja hiekkateiden vierustoille. Kevättä aloittelevat leskenlehdet, vuokot ja rentukat, ja pian hennon keväänvihreän peittää voikukkien keltainen. Sitten alkavat nousta kielot, koiranputket, kannusruohot, ketohanhikit, kissankellot, kultapiiskut, niittyleinikit, apilat, hiirenvirnat, heinätähtimöt, ohdakkeet, luhtalemmikit, metsäorvokit, metsäkurjenpolvet, niittynätkelmät, nurmitädykkeet, ojakärsämöt, peltosauniot, maitohorsmat, puna-ailakit, päivänkakkarat, särmäkuismat, ahomansikat... Eivät ne työtä tee eivätkä kehrää. Ne vain kasvavat, ilmaantuvat joutomaille joka kesä kuin tyhjästä. Ei niitä kukaan erikseen käy luontoon kylvämässä, lannoittamassa, kuokkimassa, kastelemassa, jakamassa, tuhohyönteisiä torjumassa. Eipä kesäpuutarhuri niille paljon arvoa anna, rikkaruohoille. Nyhtää vain penkistä suunnittelemaansa kauneutta sotkemasta. Eivätkä ne yksinään kovin kummoisilta näytäkään. Silti niissä on joukkovoimaa levittäytyä joka puolelle ihmistä ihastuttamaan tai vihastuttamaan sitkeydellään. 

Olisihan Jeesus voinut valita vertauksensa kukat puutarhasta, sellaiset, joita puutarhuri mielellään pitää kuin kukkaa kämmenellään, ja jonka hellällä huolenpidolla ne puhkeavat yhä kauniimmin kukkaan. Teillä ja aitovierillä kulkenut Ihmisen Poika halusi kuitenkin meidän katselevan tienvierusten vaatimattomia kukkia, jotka karuissakin olosuhteissa kasvavat, juurtuvat, kukkivat ja tekevät siementä - pukeutuvat Luojansa antamaan pukuun ja elävät Hänen huolenpidostaan.

"Katselkaa kedon kukkia, kuinka ne kasvavat; eivät ne työtä tee eivätkä kehrää" - eikä silti edes kuningas Salomo kaikessa rikkautensa ja kalliiden pukujensa loistossa ollut yhtä vaatetettu kuin yksi niistä. Olen paljon miettinyt, mitä Jeesus tällä tarkoitti. Tänään taas työviikon jälkeen kotiin ajellessani ja ojanpientareiden jatkuvaa kukkavirtaa ihastellessani tulin ajatelleeksi, mahtoiko Jeesus verrata kukkasten viattomuutta ihmisiin polttomerkittyyn syntisyyteen. Kasvit eivät kärsi omasta syntisyydestään niin kuin ihmiset, vaikka ihmisen synnin tähden koko luomakunta huokaakin. Kasveissa näkyy Luojan kädenjälki; ne ovat Hänen kättensä tekoa niin kuin mekin, mutta niiden ei tarvitse pelätä pyhän Jumalan tuomiota, ja siinä mielessä ne ovat viattomia. Ihmiset taas ovat läpikotaisin syntisyytensä mustaamia ja kelvottomia Jumalan edessä. Kasveilla on Jumalan niille luoma "pukunsa", jota ei niistä voi erottaa; ihminen taas on kaiken komeutensa ja kerrospukeutumisensakin alla kuitenkin lopulta aivan alaston. "Eikä mikään luotu ole hänelle näkymätön, vaan kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, jolle meidän on tehtävä tili." (Hebr. 4: 13) Raamatussa vaatteet tarkoittavat usein vertauskuvaa syntisyytemme peittävästä pyhyydestä. Aadamin ja Eevankin häpeän Jumala peitti vaatteella, ja nykyajan kristityillekin vakuutetaan Raamatussa: "Sillä kaikki te, jotka olette Kristukseen kastetut, olette Kristuksen päällenne pukeneet." (Gal. 3: 27) Emme saa ihmisyyttämme ja syntisyyttämme peittoon millään ajatusten ja tekojemme kudelmilla. Vain Jumala on omin käsin voinut kutoa meille vanhurskauden "vaatteet" sillä punaisella langalla, joka kulkee läpi Raamatun - rakkaan Poikansa pyhällä verellä. Sen kautta Hän on ottanut meidät jälleen omikseen. "Mutta jos te olette Kristuksen omat, niin te olette Aabrahamin siementä" (Gal. 3: 29), Isän lapsia, Hänen taivaallisen ketonsa hentoja, kauniita kukkasia.

"Sinikello soitollansa
tahtoi mulle muistuttaa,
ettei Isä taivahassa
koskaan voi mua unhottaa."

Hänen rakkautensa kantamana kohti viikonloppua.

Outi

Uutta ja kaunista

Tervetuloa uudennäköiseen blogiini! Tarkoitukseni oli keventää blogin ilmettä ja saada vähän uutta valoa tekstien ympärille. Toivottavasti sitä on kiva lukea edelleen :) Voi olla, että fontteja vielä vähän viilailen, katsotaan...

Siunattua viikon jatkoa,
toivoo uninen Outi

Viikossa leirinuotiokitaristiksi

Toteutin tänä viikonloppuna monivuotisen haaveeni ja hankin itselleni akustisen kitaran. Säestämistä olisi tarkoitus alkaa harjoitella. Rockwayn "Viikossa leirinuotiokitaristiksi" -nettikurssi osuisi kyllä ihan mahtavasti tähän saumaan (viiden päivän päästä olen menossa kirkkomme aikuisten raamattuleirille), ja yhden kompin kävinkin jo opettelemassa. Soinnuissa onkin sitten vähän enemmän veivaamista. Muuten olen tähän mennessä lähinnä tutustunut kapineeseen, opetellut käyttämään viritysmittaria ja vähän näppäillyt joitakin melodioita korvakuulolta. "Pieni tytön tylleröinen" -lastenlaulusta vaihdoin samassa sävellajissa kauniilta kuulostaneeseen Siionin kanteleen lauluun "Lennä kuin lintunen vuorille". Eipä ollut tunnelmassa paljoa valittamista, kun istuin ilta-auringossa pihan portailla ja kitara soi.

"Lennä kuin lintunen vuorille
synti kun murhetta tuopi.
Autuuden lähteellä riemuitse,
ah, virvoituksen se suopi.
Kiiruhda, vaara sua piirittää,
Jeesuksen turvihin riennä.
Paina sä helmaansa hellään pää,
rauhan Hän rintaasi tuo,
kun syntisi anteeksi suo.

Lintunsa tahtoo Hän suojella,
kyynelten vuotaa ei anna.
Lapsensa hällä on muistossa,
sen saat sä mieleesi panna.
Vuorille saat sinä kiiruhtaa,
vaikka on raskahat taakkas.
Jeesuksen luokse nyt tulla saat,
on Hän sun ystäväsi:
Hän kuoli sun puolestasi."

Sanat ja melodia: Mary Stanley Dana Shindler 1873, 1874
Suomentaja: Johan August Gottlieb Hymander 


Uuteen viikkoon ehtoollisjumalanpalveluksen, ihanan evankeliumin ja muidenkin iloisten uutisten virkistämänä,
Outi 
 

Kohti kokonaista

Teen töitä läpi kesän, ja huima viiden päivän loma heinä-elokuun vaihteessa antaa vielä odottaa itseään. Elämässämme on nyt paljon muutakin menoa ja meininkiä, ja kaikki yhdessä tuntuu välillä tällaisesta rauhaa rakastavasta ihmisestä kuin minusta melkoiselta pyöritykseltä. Taas hektisen työviikon jälkeen olikin rentouttavaa suunnata kotimatka moottoritieltä kohti yhä pienempiä maalaisteitä, kiireestä hidastamiseen, vauhdista rauhoittumiseen. Puolimatkassa käännyttyäni sivutielle tuntui ihanan luontevalta nostaa käsi ratista otsalle, sydämen kohdalle, olkapäille, siunata tuleva vapaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja pyytää Jumalaa puhdistamaan ajatukseni, tunteeni ja tekoni kaikesta viikon ja tämän päivän aikana kertyneestä "kuonasta", ja ohjaamaan kaikkea tekemistäni ja olemistani tahtomaansa suuntaan. Samalla tulin ajatelleeksi kristillisyyden fyysistä, näkyvää puolta, sitä puolta, mikä toisinaan tuntuu sormenpäissä tai sydämessä, maistuu suussa, kuuluu puheessa, näkyy elämässä. Joskus ajattelin, että ristinmerkkien tekemisessä on jotain sellaista, mitä en pitänyt oikeana, farisealaista oman ulospäin näkyvän uskonnollisuutensa korostamista tai taikauskoista ulkoisiin eleisiin luottamista. Pikku hiljaa olen alkanut yhä vahvemmin ymmärtää, ettei usko voi eikä sen tarvitse asua vain sydämessä, vaan se saa tulla mukaan koko elämään. En voi uskoa vain päälläni, vain ajatuksissani, teoriassa. Oikea usko näkyy, saa näkyä - ja oikeastaan se ei edes voi olla näkymättä - myös ulospäin. Ei uskoaan pysty eriyttämään niin, että se tulisi esille vain tietyissä tilanteissa ja vain tietyillä tavoilla. En voi olla kristitty vain sunnuntaisin jumalanpalveluksissa, ja muulloin ja muualla olisin jotain muuta. Kotiin päin ajellessani mietin, että vanhemmuuden kanssahan on aivan samoin. En ole äiti vain silloin, kun olen kotona lasteni kanssa, vaan pysyn vanhempana joka hetki, töissä, harrastuksissa, ystävien kanssa, mitä teenkin. En voinut olla hymyilemättä huomatessani, että autossanikin turvaistuimet, jäätelöpaperit ja takapenkille unohtuneet sarjakuvat muistuttavat äitinä olosta silloinkin, kun olen yksin liikkeellä. Vanhempana saan kokea, tuntea, ajatella, ihailla ja tehdä monenlaista. Enkä ole äiti vain ajatuksissani, vaan äitiys näkyy arkipäivässäni, tekemisissäni, puheissani, arvovalinnoissani, elämäni kaikissa asioissa, näissä blogikirjoituksissakin. Vanhemmuus - ja usko - ovat niin kokonaisvaltaisia asioita, että jos sellaisen lahjan on saanut, se vaikuttaa ja näkyy. Sisäistä rauhaa, turvallisuuden tunnetta, läheisyyttä, yhteisöllisyyttä, epätietoisuutta, pelkoa ja rohkeutta, kasvun paikkoja, velvollisuuksia ja rutiineja, arkista puurtamista, iloisia juhlia, menneen muistoja ja tulevaisuuden toivoa. Ja miten suuresti tarvitsen Vapahtajan armoa, sekä vanhempana että uskovana!

"Rakas Jeesus, siunaa vanhemmuuttani ja anna sen muistuttaa, miten täyttä elämää Sinä annat meidän elää, sekä perheessä että uskovina, seurakunnan jäseninä. Meillä on paljon tehtävää, ja joskus elämän pyöritys tai tekemättömien töiden määrä väsyttää meidät. Anna meidän muistaa, että meidän ei tarvitse vanhempina eikä kristittyinä pärjätä yksin. Saamme pyytää Sinulta ja toisilta ihmisiltä apua kysymyksiimme ja väsymyksiimme. Sinä olet väsyneen lepopaikka ja uusien voimien lähde, niinhän olet sanassasi luvannut. Kiitos, että rakastat meitä ja pidät meistä kokonaisvaltaisesti hyvää huolta. Kiitos myös siitä, että herätät sydämessämme kiitollisuutta kaikista hyvistä lahjoistasi, niistäkin, jotka välillä uuvuttavat. Sinun luonasi saamme levätä kaikista töistämme ja laskea jalkojesi juureen kaiken sen, mikä meitä painaa. Kerran pyyhit lopullisesti pois kaikki kyyneleemme, rikkonaisuutemme ja syntiemme jäljet, ja saamme elää ehjinä ja vapaina luonasi kirkkaudessa ikuisesti. Ylistys Sinulle kaikista lahjoistasi, rakas Vapahtajani."

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua
ja valaiskoon sinulle armolliset kasvonsa.

Rakkaudella, Outi

Pennies from Heaven

 
Miten helposti rukoillessa tuleekaan ajatelleeksi, etten minä nyt näin paljoa voi pyytää - tai näin pientä.

Miten helppoa onkaan periaatteessa ajatella, että Jumalalle on kaikki mahdollista - mutta käytännössä, tässä asiassa, minun kohdallani, mitenhän on?

Miten helposti "Tapahtukoon Sinun tahtosi" kääntyykin epäilykseksi: "Onkohan tämä Sinun tahtosi?"

Miksi en muistaisi lupaustasi: "Herra antaa sinulle ylen runsaasti hyvää" ja sanojasi: "Älä pelkää, usko ainoastaan!"

Miksi en katselisi ympärilleni ja näkisi, kuinka valtavilla siunauksilla olet ympäröinyt meidät!

Miksi keskittyisin miettimään murheitani ja sitä, mitä minulta puuttuu, kun voin rukouksessa jättää kaiken sen 
Sinun huoleksesi ja ottaa kiitollisuudella vastaan ne runsaat lahjat, joita annat meille pelkästä armostasi, 
rakas Isä, joka päivä!